Mä en saa itseäni lopettamaan. Yksinkertaisesti yhtään mitään. Itsekurini on löysä kuin huoran vittu. Joskus tuntuu, etten edes aio tapella itseäni vastaan. Älkää pelästykö, en ole tehnyt mitään. Olen vain istunut kylpyhuoneen kaakelilattialla, mustassa hupparissa ja villasukissa, nojannut seinään ja tuijottanut käsiäni. Eteisessä palaa valo ja yksi biisi soi repeatilla media playerissa. Kelaan sanoja, kelaan mennyttä, kelaan tulevaa ja ennen kaikkea huomista. Kurkkuun sattuu ja yskittää. Olen tulossa kipeäksi.
Mutta en saanut ajatuksiani loppumaan. Viime yönä...no, en itkenyt, koska olin tyhjä ja tuijotin kattoa. Valkoiseksi rapattua, rosopintaista kattoa. Kaikki hyökkäsi kimppuuni. Mitä lähemmäs elokuun 21. päivä tulee, sitä enemmän mä mietin ja pohdin, suutun itselleni ja polkaisen jalkani seinään niin, että tömähtää. Vuosi. Onko siitä tosiaan vuosi, kun luulin saaneeni onnen ja autuuden, mutta se revittiinkin palasiksi? 12 kuukautta, 365 päivää, enkä voi väittää, ettenkö todella olisi toivonut asioiden menneen toisella tavalla. Mutta en kaipaa häntä. Kaipaan niitä aikoja. Sitä tunnetta, arvokkuuden ja riittävyyden tunnetta. (Vaikka Sofi laittoi eilen kauniin ja herkän tekstiviestin, mitä sivumennen sanoen arvostin kovasti.)
MIKSI MINÄ AJATTELEN NÄIN HELVETISTI, ETTÄ SE VAIKUTTAA KAIKKEEN JA EI
MIHINKÄÄN? Koska en pääse tästä mihinkään. Viime vuosi on viime vuosi, ollutta ja mennyttä, tapahtunutta ja tapahtumattomuutta. Tekoja, jotka olisi pitänyt tehdä ja tekoja, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä. SE VITUN MARRASKUU VAINOAA MUA. Miki olisi voinut pitää turpansa visusti kiinni, eikä aukoa päätään tollaisesta asiasta, kun ihminen on muutenkin vereslihalla ja epävarma tulevaisuudesta. Ei tosiaan helpottanut pätkän vertaa tietää, että Eeliksellä oli ehkä samankaltaisia tunteita. Etenkin kun satuin nukkumaan miehen kanssa. Samassa huoneessa. Alle metrin etäisyydellä.
MIKSI MINÄ AJATTELEN TÄTÄ VIELÄKIN? Koska olen tyhmä, lapsellinen, naurettava ja typerä ja kaikesta päätellen en ole VIELÄKÄÄN päässyt asiasta yli. Tai ehkä yli, mutta en sinuiksi. Koska tarinassa on liian monta ratkaisevaa aukkoa, jotka tekevät mut hulluksi. Psykalle jos menen puhumaan, se ei tajua. Tajuaako mua ylipäänsä kukaan? Tuskin, koska en itsekään enää jaksa ymmärtää itseäni. Lopeta Maisa, ihan oikeasti. Anna olla!
Hakkaan päätä polviani vasten ja puren huultani. Putket kohisevat, naapuri menee suihkuun ja biisi alkaa taas alusta. Olen tähän mennessä kuunnellut sen 232 kertaa. Osaan sen ulkoa. I'm a slow dying flower, frost killing hour...
Mutta seisomme läpimurron portailla. Minun ei tee mieli vahingoittaa itseäni. Mun tekee ainoastaan mieli palata ajassa taaksepäin, muuttaa kaikki ja katsoa, mihin se vie. Vasta sitten tiedän kumpi ratkaisu on parempi. Kumpaa tietä kuuluu kulkea ja mitä kuoppaa karttaa.
En ole aikoihin tuntenut itseäni yhtä orvoksi pikkuisen kuuppani kanssa. Kouluun meno epäilyttää, puolet landialaisista päättivät nimittäin ryhdistäytyä ja käydä koulua. Todennäköisimmin suurin osa heistä karsiutuu ennen joulua. Sitä odottaa pääsevänsä ihmisten ilmoille, mutta....jokin mutta varjostaa odotusta.
Onko kello jo neljä? Mulla on ilmeisesti nälkä. Kauppaankin pitää eksyä. Joskus. Ai niin, tänään on perjantai. Illan ohjelmistossa hedelmäcoctail ja jääteetä, vähärasvaisia popcorneja ja Vampyyripäiväkirjoja/jokin elokuva, jos oikein hurjaks halutaan heittäytyä. Sarkasmini ei toimi tänään, eikä ihme. Vastahan mä angstasin suut silmät ja nokat täyteen.
GAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA huudan ääneen ja menen syömään salaattia.
Oh, I need
The darkness
The sweetness
The sadness
The weakness
Oh, I need this
- kenraali M. Duke
