Olin väärässä. Luulen, että tästä tulee elämäni päivitys. Siltä se vähän tuntuisi. Koska lauantai-illalla loppui teeskentely. Mä en aio tähän kirjoitukseen tunkea yhtään ainuttakaan angstia. Mä aion kertoa totuuden. Just niin suoraan kuin musta tällä hetkellä tuntuu. Vaikka se sitten kuulostaisi todella teinimäiseltä. Rehellisesti? Se on mulle aivan vitun sama mitä te musta ajattelette.

Lauantai...Piti lähteä Turkuun. No, ainakin Karkkimaan kundit sai vaihdettua ne helvetin renkaat vihdoin ja viimein. Kello näytti kuitenkin sitä luokkaa, että oli aivan turha lähteä Turkuun. Mä olin niin vittuuntunut, että olin vetää molempia turpaan. Joskus puoli kuuden aikaan Santtu soitti, että ne on tulossa. Mä siirryin ulos, ajattelin vetää tupakan ja kasata ajatuksia hetken. Olin kuullut Nessulta (Ja Santulta itseltäänkin) että ne aikoo vetää perseet. Vedin kilarit. Ilmoitin herroille tiukkaan sävyyn, että mulle on yks vitun iso lysti vetääkö ne itsensä TAKAISINTULOmatkalla koomaan, mutta menomatkalla kukaan ei juo mitään, tai Almera kääntyy samantien takaisin Karkkilaan.

No, mä sitten seisoin siinä pihalla ja polttelin tupakkaa. Sain sen loppuun, kun tuli ihan törkeän paha olo. Juoksin nopeasti talon taakse ja oksensin. Kaiken. Tai no, rehellisesti sanottuna en ollut syönyt aamun jälkeen mitään ja röökinkin olin vetänyt melkein kahteen minuuttiin. Sain itseni juuri siistittyä, kun pojat tulivat paikalle. Ei tervehdystä. Topi hyppäsi autosta ulos ja meni takapenkille Santun kanssa. Santtu kysyi, miksi olen niin kummallisen näköinen ja olenko itkenyt. Vastasin, että oksensin ja että joudutaan varmaan matkan aikana pari kertaa pysähtymään.

Lähdimme siis Karkkilaan. Mä tein klassiset parkkipaikalla. Pistin pakin päälle, kaasun pohjaan, Topi rääkäisi "varo!" kun jeepin perä läheni uhkaavasti. Mulkaisin sitä taustapeilistä. "Kyllä mä sen näin, vedä sitä kaljaa vaan ja ole hiljaa."

Laitoin ykkösen päälle, kaasun pohjaan, pihalta ulos, kakkonen, täysillä risteykseen, kolmonen, mäki ylös, liikenneympyrään, nelonen, mittari näytti seitsemääkymppiä neljänkympin alueella. Ai mitä? Kyllä, olin raivoissani.

Ajelin Porintietä pitkin ylinopeutta. Pari kertaa kuulin Topin ja Santun keskustelevan jotain, että mikä mua vaivaa ja että olinko vetänyt sellaiset herneet siitä, ettemme päässeet Turkuun. Hmm, mietitäänpäs. Olen odottanut kaksi kuukautta, että näen mutsin ja kaverini. Olin järjestellyt asiaa koko viikon. Ja koko homma kosahti jätkien saamattomuuden ja välinpitämättömyyden vuoksi. Miten niin se jäi harmittamaan? Nyt en ihan ymmärtänyt. Tietenkin mun olisi pitänyt hymyillä leveästi ja sanoa "kaikki hyvin.", vaikka pääni sisällä pitelin moottorisahaa.

Kyllä mä siinä sitten piristyin, kun saatiin Nessu ja Kikka kyytiin. Vedin edelleen pitkin Karkkilaa ylinopeutta. Nessu poistui jossain välissä Pexin kyytiin selvittämään asioita. Kuittasin takapenkille. Vakava, pitkä katse taustapeilin kautta. Hymyilin kuin enkeli ja jatkoin Nessun kanssa juttua.

Nessu tuli takaisin iloisten uutisten kera. Hän on parisuhteessa. Olin tietenkin mielettömän onnellinen, mutta samalla nousi omat tunteet pintaan. Ajeltiin Kikan luo ja mä jäin autoon Santun kanssa. Se rupesi välittömästi tivaamaan, että mikä mulla on ja että kyllä hän huomaa, vaikka onkin juonut. Sitten se sanoi "Häiritseekö sua se, että oot taas yksin eikä sulla ole ketään?" Lause tarttui korvaan. Mä kysyin "Mitä?" ja käännyin katsomaan sitä. Santtu meni vaikean näköiseksi. Ja sitten mä pakotin sen kertomaan kaiken.

Topi oli sanonut, että välittää musta, mutta ei pysty tarjoamaan tällä hetkellä enempää kuin kaverisuhteen, koska on niin sekaisin. Joku Pohjoisesta oli soittanut sille ja kysynyt, että haluaako se jatkaa Avan kanssa. Se on myös lähetellyt eksälleen viestejä ja ehdotellut tapaamista. Mä romahdin. Aivan kuus-nolla. Aloin itkeä, painuin autosta ulos, kylmään iltaan pelkän hupparin kanssa ja jäin pihan perälle. Santtu tuli perässä, piti musta koko ajan kiinni ja höpötti kaikkea lohduttavaa. Se sanoi myös, että jos mä välitän, annan sille aikaa ajatella. Mä vastasin, että mitään muuta kahden kuukauden aikana en ole tehnytkään kuin ymmärtänyt ja antanut aikaa.

Ja sitten kerroin Santulle totuuden. Etten millään jaksaisi herätä seuraavaan päivään. Ei, en halua kuolla. En vaan halua herätä. Haluaisin nukkua päivien yli. Toivoa, että jostain tulisi joku, joka ojentaisi käden ja vetäisi mut mukanaan Parempaan Huomiseen. Että mä olen nukkunut viikon aikana 7 kokonaista tuntia. Tai no jos perjantai ja lauantai lasketaan mukaan niin tulee siitä enemmän, mutta kuitenkin. Sanoin, että mulla on ollut niin itsetuhoisia ajatuksia, että pelkään itseäni. Pelkään hetkiä, jolloin olen yksin ja ajatukset huutaa korvissa. Pelkään hetkiä, jolloin katse harhailee keittiön laatikoihin. Pelkään öitä, kun en saa unta. Pelkään öitä, kun olen yksin ja pimeässä. Pelkään varjoja. Pelkään itseäni. Ymmärtääkö se? Ymmärtääkö?

Näen kuvia, kuinka hukutan Helmen, koska olen niin väsynyt siihenkin. Loputtomaan kiukutteluun ja itsepäisyyteen. Loputtomaan kehään, jota juoksen uudelleen ja uudelleen ympäri. Ei ole ulospääsytietä. Mä olen vitullisessa umpikujassa. Mä en voi edetä, enkä voi mennä taaksepäin. Koska Santun mukaan (mitä Topi on sille sanonut) Topi hajoaisi, jos en haluaisi pitää mitään yhteyttä. Että katkaisisin välit. Ilmeisesti sekin siis välittää. Ei samalla tavalla kuin minä, mutta kuitenkin. Toisaalta  lohduttavaa, toisaalta ei.

Ja jotta tilanne olisi mennyt vielä paremmaksi, huomasin olevani myöhässä - melkein viisi päivää. Nyt olisi hyvä hetki taputtaa itseään olalle ja onnitella. Tämä menee niin vitun hienosti putkeen!

Sen jälkeen mä en puhunut enää mitään. Autossa ajoin hiljaisena kohti Nummelaa. En ottanut kontaktia Topiin. Olin pettynyt, nöyryytetty ja mulla oli niin huijattu olo. Kuin joskus skidinä, kun mulle kerrottiin, ettei joulupukkia ole olemassa. Samanlainen hämmentynyt, nolo fiilis. Että uskoi johonkin niin utoopistiseen aivan täysillä.

No pojat lähti baariin ja ne tuli takaisin siinä kunnossa, ettei Santulla pitänyt jalat alla ja Topikin oli tosi huonossa hapessa. Matka Nummelasta Karkkilaan kestää normaalisti 20minuuttia. Lauantaina se kesti yli tunnin, koska jouduimme vähän väliin pysähtymään, koska pojat laatoittivat ahkerasti. Siinä tienposkessa kyyristellessäni, edelleen hupparissa, pakkasessa, Topin vieressä, varmistaessani ettei se sammu tai tukehdu, mä ajattelin kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään välittämänsä ihmisen puolesta. Vaikka ei sitten saakaan vastaavaa takaisin.

Hoidettiin pojat himaan. Talutin Topin yläkertaan melkoisten akrobaattisten liikkeiden kera. Sen housut roikkui polvissa ja se romahti vessanpöntölle oksentamaan. Sen mutsi tuli ja käski mun heittää Santun himaan. Lupasi hoitaa Topin sänkyyn. Mä lähdin viemään toista sankaria kotiin. Oli kyllä ihan mielenkiintoista raahata itseään 30 senttiä pitempää, melkein velttoa ja kävelykyvytöntä miehenalkua rappusia ylös. Saatiin Santtukin onnellisesti kotiin ja uskallettiin hengähtää. Vapaailta saattoi alkaa.

Kierreltiin Nessun kanssa kahdestaan ympäri Karkkilaa Topin autolla. Mulla oli koko sen omaisuus: auto, kännykkä ja avaimet. Käytiin Pexillä tupakan verran ja sen jälkeen TG:llä. Sitten heitin Nessun Kikalle ja lähdin itse Topille. Istuin parkkiksella autossa ja vedin ranskiksia naamaani. Mietin, onko mies laatannut sänkyyn ja jos on, niin menen suosiolla sohvalle. No ei se ollut. Topi nukkui keskellä sänkyä, peittoon kääriytyneenä kuin eskimo. Valot oli päällä. Mua alkoi hymyilyttää armottomasta päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta. Vaihdoin yöpaitaan, sammutin valot ja kömmin Topin viereen.

Seuraavana aamuna en ollut juttutuulella, eikä kyllä Topikaan. Se sanoi lähtevänsä jonkun kaverinsa kanssa hakemaan polttopuita ja sanoi, että saan ottaa auton, jos käyn tankilla. Ei ongelmaa. Kävin hakemassa Nessun ja ajeltiin koko ilta. Pexi ja Ässä tuli haastamaan, että poltetaanko kumia, osaanko ajaa koko autoa ja pysytäänkö perässä. No, näytetään pojille, miten muija ajaa. Ei ne päässeet ekaan risteykseen asti, kun niillä pamahti rengas. Luuserit.

No, sitten Topi soitti, että täytyy hakea se systeriltä. Lähdettiin hakemaan, heitettiin Nessu kotiin ja sen jälkeen lähdettiin meille. Mä sain ajaa, koska Topi halusi nukkua. Kävi hyvin. Hiljaisuudessa ajelin Porintietä pitkin kohti Nummelaa. Meidän parkkiksella kysyin poltetaanko tupakat vielä. Se sanoi, ettei polta, mutta tarjosi mulle. Hiljaisuus. Tuijotin eteeni ja vedin savuja hitaasti. Topi yritti kehittää jotain small talkia kaikesta ei-tärkeästä. Vastailin lyhyesti ja yksitavuisesti. Tumppasin tupakan, keräsin kamani ja astuin autosta. Topi seisoi ulkopuolella. Mä sanoin, että palataan keskiviikkona astialle moro. Se oli hämmentyneen näköinen. Odotti kai, että olisin taas halannut ja/tai pussannut sitä niin kuin aikasemminkin. Painuin rappikseen taakseni katsomatta, avasin kotioven ja sen sulkeutuessa nojauduin sitä vasten ja hengitin pari kertaa syvään.

Prosessini nössöstä jääpuikoksi on alkanut. Päätin, etten itke enää ainuttakaan kertaa sen miehen takia. Päätin, etten enää juokse sen perässä. Päätin, etten aloita ainuttakaan lausetta "meidän pitäisi puhua..." Päätin, että jos hän ei osaa avata suutaan, melkein kaksikymppinen jätkä niin on korkea aika opetella. Päätin, että ensi kerralla rakennan paremmat muurit. Päätin, että se mies ei satuta mua enää kertaakaan tai mä haen alumiinipesarin ja vedän sitä takaraivoon voimalla.

Taistellen läpi huomiseen. Mä en lupaa olla tekemättä mitään, mä lupaan yrittää. Sen on riitettävä. Mulla ei ole muuta tarjota (hahahaha)

Niin ja jos kuulen yhdenkin kliseepaskan niin helvetti repeää.

Rosen fb-profiilista: "Jos joku vielä sanoo mulle et 'sun pitää olla onnellinen niistä asioista mitä sulla on' niin mä vedän sitä lättyyn silleen että 'siin on saatana sulle onnellisuutta." - Maisa, eilen illalla, puhelimessa.

***

Taas maailmassa hävinneitä rangaistaan
yksi miljoonasta, yksinäisestä,
milloin maailma yhden kerran tätä kestää
mutta kun elämässä on tarkoitus epäonnistuu,
siitä pieni tyttö masentuu.

Peiliä katsoin, mitä siellä nään,
tuskin ymmärrät säkään kun en ymmärrä mäkään
tänään yritän mä silti eteenpäin skarpata,
väität et oon ilonen, ei siltä vaikuta,
koska mulla ei oo sua enää.

Avaan silmät yöllä ja kiroilen ääneen,
mietin sitä kaikkee mikä meistä taakse jäänee,
nousen ylös, tuijotan peilikuvaani,
ne sanat rakkaudesta, kaikkee sitä lupaakin.
Luulen, että elämä on pelkkää uniikkitarinaa,
lappu seinäs 'ota lääkkeet jos masentaa'
tunteet velloo, ne mun silmäkanavani avaa,
käsi kiinni puukos, katse seuraa verivanaa.

Jos joku kertoisi mitä mä tääl vielä teen,
ottais kädestä, taluttais huomiseen,
sä siellä, mä poissa, onnellinen loppu vain tarinoissa,
niinkuin maa alta pettää on kulissit pettäneet jo,
nyt kun molemmat on näytelleet osansa voidaan riisua naamiot.

Mul ei riitä usko, että tois parempaa huominen,
nähty tää kaikki on, tähdetkin taivaalla unohdetut on.

Pakko on yrittää sut unohtaa kokonaan,
pakko yrittää, mutta onnistuuko mokoma,
en haluu olla kotona, en haluu enää elää,
haluun enkelien lailla vapaana tuol taivaal lentää,
enkä tuntee yksinäisyyden tuskaa.

Mä uhrasin kaiken, katso mitä teen,
tää johti masennukseen,
elämäni ilon multa veit,
mä en jaksa enää.

Kumpa vaan pois pääsisin täältä,
sydän sielu on pelkkää jäätä,
mä en halua tuntea mitään,
silti kuorma kasvaa taas lisää,
en oo syytön enkä yksin syyllinen,
en vaa haluu niitä hetkii uudelleen elää,
ne toistuu päässä niinkuin kaiku, ne ei lähde pois.

Sä tuut takaisin jos se on tärkeää,
jos et, etpähän voi satuttaa enempää.
Sydän palasina, maassa rikkinäisenä,
kyllä se viel korjataan jonain päivänä,
palat on sulla, kokoo mut ja pelaa.

- Methodi: Sydän palasina