Juttelin äsken Ässän kanssa puolitoista tuntia. Kaikesta. Kaikista. Asioista. Rupesi itkettämään. Kuulin hänestä juttuja, joita hän ei ole koskaan aikaisemmin itsestään kertonut. En tiennyt. Hän sanoi luottavansa muhun. Se oli vitun hyvä fiilis. Olen tärkeä. Riitän jollekin. Olen sopiva juuri sellaisena kuin olen. Vähän aikaa sitten ei tuntunut siltä ja tämäkin on taatusti ohi menevä tunne.

Keskiviikko-iltana vedin historian pahimmat kilarit. Huusin, itkin ja raivosin. Äiti sanoi, ettei ole koskaan kuullut mua sellaisena. Aiheena oli iänikuinen Dara ja sen paluu. Mandin jouduttua sairaalaan selkänsä takia (taas) tarjouduin tulemaan apuun ottamalla koiran VÄLIAIKAISESTI hoitooni, koska nykyisellä omistajalla on puhjennut allergia. Äiti jotain saarnasi ja aluksi se menikin hyvin. Laskin kännykän vierelleni ja kuuntelin tasaista muminaa, taukoihin vastailin yksitavuisesti ja odotin sen lopettavan. Ongelma olikin siinä, ettei se lopettanut. Se pääsi jopa Lahden-reissuuni asti (olin menossa Iineksen luokse tsekkailemaan Daraa). Jossain kohtaa silmissä sumeni. Huusin kyllästyneeni tähän jeesustelemiseen ja Mandin virheiden puolustelemiseen, että pitäisi aina niin helvetisti ymmärtää kun sillä on vaikeeta. Joo, onneksi tässä muilla onkin elämä vitun hyvin raiteilla, että kykenee vertailemaan.

No, naapuritkin hiukan hermostui ja koputti seinään. Pyysin myöhemmin äidiltä anteeksi ja se sanoi ymmärtävänsä. Enhän mä jumalauta ole tekemässä mitään väärää, miten se voi suuttua asiasta? Pitäisikö mun sanoa Iinekselle "joo yritä pärjätä vaikka hengittämisvaikeuksia onkin, Mandi saattaa suuttua." Mitä helvettiä? Totta kai mä jeesaan, jos niikseen tulee. Tilasta nyt on turha nosta haloota, koska se ei tee sisällä muuta kuin nukkuu. Ja jos Mandi luulee, että mä olen sitä jotenkin omimassa niin huhhuh, nyt voisi olla hyvä hetki aikuistua. En mä edes pysty pitkällä aikavälillä pitämään koiraa, miksi te luulette, ettei mulla ole omaa?

Iines lupasi puhua Mandin kanssa asiasta. Jos Mandi sanoo, että mielummin Dara jollekin vieraalle tilan takia niin se on sitten henkilökohtaista ja siinä vaiheessa on mullakin asiaa. Loppuu tämä pelleily. Mun pitäisi ottaa kaikki neutraalisti, mutta innokkaasti vastaan eli jos vastaan juu tai jaa, tulee kilarit. Jos yritän olla noteeraamatta, tulee kilarit. Ja herrakiesus, jos yritän vaikuttaa, siitä vasta kilarit tulee. En saa vaikuttaa, mutta pitäisi olla osa elämää? Juu ei onnistu. Joku omanarvontunto mullakin on ja masokismin raja on hiuksenhieno.

Kaikenlisäksi koulussa taas tavanomaisesti lööbailtiin ryhmätyönteossa ja odotettiin mun vastaavan kaikkeen. Facebook oli taas kova sana, tällä kertaa listoille asti pääsi matkatoimistotkin. Jeesus, että mua vitutti! Ja sitten, kun tiukkaan sävyyn huomautin niin vastaus "joojoo" ja "ei se niin vakavaa ole". Hmm, kaikki muut suhtautuvat tehtävään intensiivisesti ja me ollaan se perässälaahaaja. Kaksi viikkoa aikaa tehdä kaikki loppuun tai muuten kurssi on hylätty. Siinä sulle "joojoota". Minä sanon kohta itseni hommasta irti, perkele, tässä alkaa niin paljon kilisemään, ettei paremmasta väliä.

Ässän kanssa oli kyllä mainioin juttutuokio pitkään aikaan - ja sen piti vain hakea lasagnevuoka meiltä. Hassua, miten pieni sana pari (mitä kuuluu) voi aiheuttaa. Hieno ihminen se on, kaikista vioistaan ja virheistään huolimatta. Sitä sietää sellaisena kuin on, kaikista ei voi sanoa samaa ja tiedän, että osa kavereistani ei tule hänen kanssaan juttuun tai ei hänestä pidä, mutta se ei ole mun ongelma. Käpy alkaa taas mustumaan.

ARGH!

On muuten helvetin rattoisaa lähteä kakkosvaiheen arvioivaan ajoon tässä mielentilassa...

- Maissilastu.