Kotona taas. En tiedä miksi, mutta en nykyisin kestä enää ollenkaan olla yksiössäni. Tuntuu, että seinät kaatuu jatkuvasti päälle. Ehkä se johtuu siitä, ettei mulla ole mitään muuta tekemistä kuin istua koneella tai katsoa telkkaria. Viimeiseksi mainittua en ole juurikaan tehnyt. Olen koko ajan ollut menossa, aamuisin töissä ja iltaisin pyörinyt kavereiden kanssa. Olen käynyt kotona vain kääntymässä ja nukkumassa. Jääkaappi loistaa tyhjyyttä. Unohdin käydä kaupassa. Onneksi aamuksi on puurotarvikkeita.

Aloitetaan vaikka torstaista. Mulla oli aamulla tosi ahdistunut ja kuumeinen olo. Palelin koko ajan. Olin nukkunut huppari ja villasukat päällä, yhdellä täkillä, koska toinen oli pesussa. Kuljin täkki päällä ja tein aamutoimiani, kun tajusin, etten voi lähteä töihin tässä kunnossa. Vedän itseni sellaiseen piippuun, jos lähden puolikuntoisena kahdeksaksi tunniksi siivoamaan huoneita. Sitä mä olin koko viikon tehnyt. No, ilmoitin sitten pomolle, että olen sen päivän kotona. Paskankaataminen alkoi ja päivällä opettaja soitti, ettei mua enää kaivata sinne. Ei pahemmin harmittanut. Koko mesta oli muutenkin aivan suolesta ja meno suoraan armeijasta. Loppuharjoitteluajaksi menen koulun opintotoimistoon. Siitä tulee mielenkiintoista.

Olen koko viikon hengannut Topin kanssa. Joka päivä. Perjantaina se kostautui. Sanoin huomanneeni, että olen mokannut, koska en ole jättänyt hänelle yhtään tilaa. Pelkäsin ryssineeni koko homman, mutta Topi rauhoitteli ja sanoi, ettei mitään hätää. Ensi viikolla pidetään breikkiä, vaikka se tuntuukin pahalta. Juuri siksi, etten halua olla kotona. Ymmärrän kuitenkin. Kyllä mäkin haluan olla vähän aikaa erossa.

Perjantaina olin kuskina, kun Topi ilmoitti haluavansa juoda. Ei se mua haitannut. Lauantaina oli toisinpäin. Mitään ei tapahtunut, vaikka siihen suuntaan vihjailinkin. Ehkä ihan hyvä. En tiedä. Vähän kummallinen olo. Eilen se luetteli syitä, miksi mun kanssa on mukava olla. Melko mieltäylentävää. Se sanoi, että tykkää kun olen kainalossa. Mun teki mieli kertoa sille kaikki, mitä ajattelen, mutta jopa humalatilastani huolimatta tajusin pitää turpani kiinni. Melkein möläytin, että kirjoitin sille perjantaina kirjeen. Kun olin yksin heillä. Mä etsin käsiini paperia ja kynän ja aloitin kirjoittamaan. Kerroin kaiken. Päästessäni toiselle sivulle tuli kyyneleet. En aio antaa sitä kirjettä, ennen kuin jotain ratkaisevaa tapahtuu. Kuten, että se sanoo, ettei tästä tule mitään. Tai vastaavaa. Mua rehellisesti sanottuna pelottaa aivan helvetillisesti, jos se sanoisi mulle noin. Mä en pysty edes kuvittelemaan tilannetta. Todennäköisesti saisin törkeän kilarin. Että mä olen kaksi kuukautta venannut ja ymmärtänyt ja kuunnellut ja sitten mut jätetään sivuun. Sitä en sulata. Yksinkertaisesti ja lyhyesti.

OLEN - NIIN - KYLLÄSTYNYT - JA - VÄSYNYT - VATVOMAAN - TÄTÄ - VITUN - ASIAA!

Mä en mitään muuta toivoisi niin paljon, kuin että se viimeinkin heräisi siihen mitä on menossa ja tajuaisi mitä haluaa ja mitä tuntee. Jostain syystä se on mulle vieläkin epäselvää. Joo, mä tiedän, että se tykkää musta ja haluaa jossain välissä ehkä olla kanssani. Mutta miksei se riitä mulle? Vastaus ei tyydytä. En niele sitä kokonaisena. Kyllä mä tajuan, että eron jälkeen on pakka hetken aikaa levällään ja näin, mutta...se vitun mutta. Älkää mua syyttäkö. Mun koppa näitä juttuja latelee. Se on helvetin vaikeaa yrittää ymmärtää itseään. Kaksi eri persoonaa keskustelee pään sisällä. Toinen sanoo toista ja toinen toista. En pysy perässä.

Mä oon väsynyt. Huomaan sen siitä, että melkein joka ilta mua itkettää. Viikonloppuna sain taistella, että pysyin kasassa. Topi ei ole viikon aikana pahemmin oikeastaan koskenut mua. Sen sijaan perjantaina se takapenkillä oli läpällä hiplaillut Nessua ja näin. Asiassa ei varsinaisesti häiritse mikään ja kuitenkin joku.

Oonko mä ihan vitun tyhmä? Miksi mä välitän siitä? Miksi mä sotkeuduin tähän? Miksi mä en saa sitä mitä haluan? Miksen mä saa olla onnellinen? Minkä takia mun täytyy taistella veren maku suussa ja siltikään en saa puoliakaan? Olenko mä jollain vitun mustalla listalla?

Topi kysyi, että kai olen pitänyt lupaukseni ja pysynyt kaukana keittiön toiseksi alimmasta laatikosta. Pienen pohdinnan jälkeen vastasin kyllä. Olen kuivilla vielä toistaiseksi. En voi silti kieltää, etteikö ajatus olisi risteillyt päässäni useampaan otteeseen viikon aikana. Huomaan, että koska en ole tehnyt itselleni mitään, teen sen sijaan muille. Puran aggressioitani vääriin ihmisiin. Kilahtelen pienistä asioista. Yleensäkin tunteet velloo laidasta laitaan. Voin suuttua Topin leikkimielisestä kuitista, jos se osuu arkaan paikkaan. Voin muuttua mustasukkaiseksi hänen eksästään. Teen kaikkea tyhmää, mitä en normaalisti tekisi. Aloin oikeasti pohtia, että kumpi on pahempaa: se, että satutan muita vai itseäni?

Olen ollut kohta tunnin kotona ja nyt jo toivon, että tulisi huominen ja tiistai ja keskiviikko ja sen jälkeen ehkä pääsisin hevonvittuun täältä. En kestä näitä seiniä. En kestä tätä hiljaisuutta. En kestä musiikkia. En kestä maata sängyssä, pimeässä, tuijottaen vuoronperään kattoa ja kelloa, laskien minuutteja, toivoen että seuraava päivä tulisi nopeasti. Että Topi tulisi extempore oven taakse. Kuten se teki torstaina. Sen piti viedä auto korjaukseen ja pyysi mua soittamaan viiden aikaa. Rupesin ajan kuluksi tiskaamaan. Joskus neljän maissa soi ovikello. Kuulin sen jotenkin musiikin yli. Kävin avaamassa. Topi seisoi oven takana - kuten joskus aikaisemminkin - hyvännäköisenä, vino hymy naamallaan. Tuli mielettömän hyvä fiilis, vaikka en ehkä siltä näyttänytkään.

Ja syy, miksi ollaan aina Karkkilassa on se, että siellä on enemmän aktiviteetteja. Nummelassa ei ole mitään. Oikeasti. Alan kohta hakemaan kämppää sieltä, jossei tahti muutu. Että oikeasti alan vihaamaan tätä asuntoa, että toivon ettei mun tarvitsisi palata tänne joka sunnuntai.

Miten mä selitän sille niin, että se ymmärtää? Että mä välitän siitä ja haluaisin vain olla sen kanssa, sen lähellä, kuuntelemassa sydämenlyöntejä, katsomassa kuinka se nukkuu, tuntemassa sen lämmön mun vartaloa vasten, nuuhkien sen paitaa. Jessus, miten kliseistä. Melkein siirappi valuu.

Antaa olla. Mä jatkan odottamista - toistaiseksi.