I will let go of those things that I was dreaming.
I will let go of you.
Deep in my heart there's a place that I never show to you.
I will let go of you my dear.


Mä en vaan jaksa enää yrittää turhan takia. Loppu vaan henkinen voima kesken ja tässä helvetin karusellisessa - jota myös elämäksi kutsutaan - on isoampiakin ongelmia kun tuo yks, joka tuntuu elävän aivan toisessa universumissa kuin mä itse. Ehkä mä olin vaan niin helvetin tyhmä ja naiivi kun kuvittelin hupsuja teinitytön haaveitani. Ei tää elämä ole mitään elokuvaa, jossa on käsikirjoitus valmiina. Ei tää elämä mee koskaan niin kuin MÄ itse haluaisin vaan aina päinvastoin ja niin, että kaikilla muilla on helvetin hyvät fiilarit ja mulla pelkkää paskaa niskassa. Niin se on ja niin se tulee aina olemaan. Täytyy alkaa totuttelee ajatukseen.

Mä en vaan jaksa tuhlata energiaani turhaan. Se on kallisarvoista energiaa, mun pitäisi saada siitä jakautumaan moneen eri ihmiseen ja tilanteeseen. Miksi ihmeessä mä suitsuttaisin sitä ihmisen päälle, joka ei edes huomaa mua? Mä olen sille vaan pisara valtameressä tai työtoveri, joka sattuu tuijottamaan sitä sydämenkuvat silmissä unelmiinsa uppoutuneena.

Soun sanoin: annetaan unelma hyvään kotiin, pitovaikeuksien vuoksi. Ei palautusoikeutta.

Kyllä, mä olen vähän helvetin katkera ja niin kypsä tähän ikuiseen epäonnistumiseen. Evakuoin itseltäni tunteet veks ja ajattelen pelkällä järjellä tästä eteenpäin. Kyllä, mä tiedän että rakkaudessa joutuu uhrautumaan mutta kun se sattuu olemaan niin, että AINA MINÄ AINA MINÄ AINA MINÄ AINA MINÄ uhraudun ja laitan sydämeni tulilinjalle. Joku ylempi voima tuntuu nauttivan siitä saadessaan mut kärsimään ja itkemään. Taidan tyytyä osaani elämässäni: ikuinen sivussaseisoja ja kuiskaaja. Mä kerron muille mitä niiden pitää tehdä saadakseen elämänsä kuosiin, mutta mä en itse osaa laittaa elämääni oikealle raiteelle.

Itkettää aivan jumalattomasti. Mun täytyy pitää itseni kasassa. Äiti ja Maikku jo ehti diagnosoida mulle masennuksen ja melkein pakotti mut hankkimaan mielialalääkkeitä. Mä en suostunut. En vielä. Mä olen vielä jotenkin ehjä, ehkä hiukan säröillä mutta ehjä joka tapauksessa.

Miksi helvetissä mä edes kirjoitan tänne? Auttaako se jotenkin nähdä oma tuskansa näytöllä tekstinä? Ei todellakaan, se saa mut tajuamaan että mä olen OIKEASTI tyhmä, idiootti, saamaton, epätoivoinen, turhautunut ja rikki. Pelottavaa nähdä itsensä näin omituisena. Olenko mä masentunut? Mä en tiedä. Mä en osaa vastata.

Mitä kirjoittaminen edes hyödyttää? Mä jaan ajatukseni koko kansan edessä, mutta kukaan ei vastaa eikä sano yhtään mitään. Lukee vaan tekstin ääneti, ehkä hymähtää jotain että "taasko sillä on joku vitun angstikausi." NIIN JUST. ANGSTIKAUSI. Sehän on niin saatanan helppoa sanoa että toi TYTTÖ ANGSTAA kun ei tiedä vittuakaan asioista.

Mä voin hyvällä omalla tunnolla sanoa että mun elämä on ollut helvetti alusta asti ja ihmettelen, miten mä olen onnistunut pitämään itseni hengissä. Avaudutaanpa oikeen kunnolla nyt kun kerran alkuun päästiin, niin ei sitten jälkeen päin tarvitse ihmetellä että AI SE ON SIKS TOMMONEN KUN SILLE ON KÄYNY NOIN. Tekopyhää, enkä mä kaipaa sääliä. Vain hiukan myötuntoa ja ymmärrystä. Onks se liikaa pyydetty?

Elämäni ensimmäiset viisi vuotta on täysin pimennossa. Ehkä ihan hyvä.
Täytin kuus, mun elämään astui alkoholisti, väkivaltainen sellainen. Mä en kykene edes muistamaan kuinka monta kertaa mä heräsin yöllä siihen, että ne tappeli mutsin kanssa ja mä sain sydän kylmänä pelätä onko mutsi aamulla hengissä. Suunnittelin tappavani sen ihmisen ja kerran melkein onnistuinkin. Onneks tulin järkiini, murha rikosrekisterissä ei näytä kovin hyvältä.

No, sitä aikaa kesti peräti seitsemän vuotta. Sitten kuvioihin tuli muuten vaan skitso tyyppi. Sitä ei kestäny ku vuoden. Sitten tuli kaikki kouluongelmat, mua kiusattiin ja masennuin, viiltelin, yritin itsemurhaa, revin itseltäni hiuksia, ompelin käteen ym kaikkea muuta mukavaa. Kuinka moni yllättyi? Ai, mullakin on tunteet? Ei me tiedetykkään. OLISITTE VITTU AJATELLU AIKASEMMIN. Kaikki oli ihan ihmeissään kun kuuli, että mä kävin psykiatrilla. On se joo melkonen ihme.

Vasta ysillä mä sain itseni jaloilleni. VASTA VIISITOISTA VUOTIAANA TAJUUTTEKO? Ja nyt elämä heittää taas itsensä ylösalaisin. Tää päättyy vaan kyyneliin, sanokaa mun sanoneen.

Mulla on helvetti oikeus sanoa että mulla on paha olla. Angstaaminen on turhanpäivästä ruikutusta jostain aivan älyttömästä (kuten esimerkiksi että muut saa sentin enemmän viikkorahaa kuin sä itse). Ootteko koskaan tullu ajatelleeks, että jollain on oikeasti helvetin paha olla? Niinku se Jokelan juttukin. Ketään ei vittu kiinnostanut että se tyyppi oli kiusattu ennen kuin se meni ja posautti itseltään aivot lattialle. Sitten kaikki aukoo suutaan ja pyörittelee silmiään että kuinka tällaistä VOI tapahtua nykyajan sivistyneessä ihmiskunnassa. Pistää naurattamaan. Ihmiset on niin tekopyhiä paskoja.

Kiitos, olen puhunut!