Ei hyvää päivää. Sen lisäksi, että päiväni on aamuseitsemästä lähtien juossut suoraan suohon, tulin kipeäksi. Kuumeinen olo, mutta lämpötilasta en voi olla varma, koska en omista mittaria. Pakko mennä näppituntumalla ja kuulostaa omaa tilaansa. Tällä hetkellä tekisi mieli olla pienessä kippurassa peiton alla villasukat jalassa, mutta oli pakko tulla purkamaan ajatuksiaan. Jälleen. Varoitukseksi: tämä on jälleen yksi maksimaalinen multivitutus kirjoitus.

Perjantai...on pakko aloittaa siitä. Koko farssi sai alkunsa siitä. Lähdin Turkuun moikkaamaan kavereita ja tarkoituksena oli ottaa hetkeksi etäisyyttä Topiin. Torstai-illalla FB:ssä oli kirjoitus: Älä lähde Turkuun, tuun teille. Voi luoja. No, päätin, ettei mies pompota mua miten sattuu ja että olen kuitenkin ollut hänen kanssaan viimeiset kaksi viikkoa suhteellisen tiiviisti ja etten halua olla liian helposti tavoitettavissa. Lähdin Turkuun vietettyäni ensin aamupäivän Topin kanssa. Perjantaina kävin tuulettamassa itseäni Rosen kanssa Amarillossa. Hauskaa oli, parannettiin maailmaa ja puitiin ongelmaani. Rosenkin mielestä olisi järkevää edetä varovasti. Tai niin kuin hän sanoi: "Hyyyyyyyvin hitaasti." Uskon sitä. Se on munkin mielestä järkevää.

Lauantaina piti Sofin kanssa pelastaa maailmaa, mutta sain yllätyspuhelun. Topi ja Nessu olivat tulossa Turkuun! Mitä helvettiä? Se ajoi 140 kilsaa ja vähän päälle tullakseen moikkaamaan mua pariksi tunniksi? Ööö sanoisinko, että hieman outoa. Eipä siinä mitään. Soitin hysteerisenä Sofille, joka tuli psyykkaamaan mut normaaliksi. Päädyttiin sitten Topin ja Nessun kanssa keskustelemaan perjantain bileistä, jotka olivat menneet pieleen Kikin ja Santun riidan takia. Parvekkeella otin sitten kissaa hännästä ja kysyin Topilta suoraan, mitä ihmettä se oikein halusi musta. Puhuttiin puolisen tuntia ja sovittiin, että jutellaan sunnuntaina enemmän.

Niin ja eilisestä. Tulin kotiin, sain jopa ajaa Timpan autoa. Mutsi oli hieman hermona takapenkillä, kun painelin Hki-Tku motarilla reilusti ylinopeutta ja ohittelin miten sattui. Mulla oli siihen syykin. Topi. Se oli tulossa meille illalla. Meidän piti puhua asiat selviksi, mutta se sitten jäi. Jälleen. Päädyttiin sylikkäin katsomaan leffaa - ja mä tein mokan. Itsehillintäni petti. Ei ei, mitään vaarallista ei tapahtunut, tilanne pysähtyi onneksi. Jälkeen päin hävetti ihan helvetisti. Tunsin itseni suuren luokan aasiksi.

No, tänään aamulla aamiaiseni tuli samantien ylös ja päätin olla menemättä kouluun. Nukuin pari tuntia ja herättyäni olin tokkurassa, kuumeinen ja edelleen pahonvoiva. Onneksi ehdin saada itseni jonkinnäköiseen kuosiin, ennen kuin Topi ilmaantui oven taakse. Jälleen. Sillä oli jopa tuliaisia mukanaan, lempisipsejäni ja karkkipussi. Mieleni ei tehnyt kumpaakaan, mutta ajatus oli tärkein. Aloitettiin siis puhumaan, olihan oloni jo valmiiksi kurja.

Ensi viikolla. Niin se sanoi. Ensi viikon jälkeen selviää onko hänen ja Avan suhteella tulevaisuutta. Mä en luvannut odottaa. Mä sanoin, että jos sen jälkeen edelleen on epätietoisuutta, homma jää tähän tai hän päättää jatkaa suhdettaan Avan kanssa, mä en estä. Ehtona oli ainoastaan se, että Topin on lakattava käymästä meillä. Mun on otettava etäisyyttä, unohdettava koko ihminen hetkeksi ja tappaa kaikki ylimääräiset tunteet. Niin on parempi.

Mutta mä en ymmärrä. Tunnustin suoraan, etten tiedä miten hyvin onnistun pitämään itseni rauhallisena ja asiallisena. Se vastasi, että kyllä se mut aisoissa saisi pidettyä. Joo ihan varmasti, mutta mä en pystyisi katsomaan itseäni peilistä, jos menisin mokaamaan vielä pahemmin. Eilinen riitti. Se oli hyvin pienestä kiinni, etten kiepsahtanut sen päälle ja suudellut sitä. Ja kun sanon hyvin pienestä tarkoitan todellakin HYVIN PIENTÄ.

Tänään se ilmeisesti testasi mua. Tai leikki, en tiedä. En ymmärrä. Se otti mut tiukasti syliinsä. Se silitti mun selkää, käsiä, poskea ja hiuksia. Se oli liian ihana. Mutta mä opin virheistäni. Onnistuin olemaan iisisti, vaikka sekään ei taistelutta onnistunut. Päässäni huusi kaksi pientä minää: "Tee se nyt. Näytä sille, että sun kanssa ei leikitä. Suutele sitä." ja toinen "Anna olla. Pysy rauhallisena. Älä tee sitä."

Mutta sitten...sen puhelin soi. Vaikka mun näkö on huono, huomasin kuka sille soitti. Ava. Ensimmäisellä kerralla se ei vastannut. Mä vilkaisin sitä kummastuneena. Toisella kerralla se paussasi elokuvan ja vastasi. Mä siirryin irti hänestä. Nessu katsoi mua pitkään, merkitsevästi, kun Topi sanoi puhelimeen: "Mä oon just lähdössä koulusta." Pudistelin päätäni Nessulle, ettei se sanoisi mitään tyhmää. Topi keskusteli hetken tyttöystävänsä kanssa ja kun puhelu loppui, se sanoi mulle: "No sähän kauas menit." Olisko mun pitänyt jäädä kainaloon kiehnäämään samaan aikaan, kun se lässytti tytölleen? Jotain rajaa.

No, palasin takaisin paikalleni. Topi kietoi kätensä mun ympäri, painoi mut itseään vasten ja silitti poskea. Mä tunsin, kuinka kyyneleet nousi silmiin. Ajattelin tasan kahta asiaa: "Vittu mä olen joku vitun kakkosvaihtoehto." ja "Valehtelisiko se mullekin noin?"

Mä en tiedä. Jälleen. En tiedä en tiedä en tiedä. Kaikki järkevät ajatukset ja sanat katoaa, kun se astuu ovesta sisälle. En tiedä olenko sanonut sen aikaisemmin. Se on kamala tilanne. Tänäänkin, olin valmiiksi miettinyt, mitä sanon. Unohdin puolet. Sain sentään kysyttyä, miksi se oli kisuttanut Kikiä tupareissa, jos kerran se ei suostu tekemään samaa mun kanssa (ei sillä että sitä niin palavasti haluaisin). Se sanoi vastaukseksi maailman vanhimman tekosyyn: "Alkoholilla oli osuutta asiaan." Ahdistin sen nurkkaan.

Mä pelkään, että se satuttaa mua. Näytin sille arpeni tänään, kun se sanoi, että rakkaudesta täytyy kärsiä. Hymähdin, vedin hihani ylös ja sanoin: "Mä olen kärsinyt." Sen ilme oli uskomaton. Hymy katosi, se katsoi mua vakavasti silmiin. Mä melkein nautin siitä tilanteesta. Lohdutin kuitenkin, ettei niitä ajatuksia ole ollut aikoihin ja että olen vahva. Tiedän, ettei se uskonut mua. En mäkään uskonut itseäni.

Vaihtaisiko joku elämää mun kanssa hetkeks?