Olen kokenut valaistumisen. Olen tehnyt päätöksen. Olen ylpeä itsestäni. Koska signaalit, joita Topi lähettää, ovat ristiriitaisia, mun pää ja sydän on hajoamispisteessä, unettomuus on vienyt haluni nousta sängystä seuraavaan päivään, tilanne on vienyt intoni hymyillä randomisti asioille. Mä olen lopussa. Finito. En jaksa enää. Enkä aio viedä itseäni aivan mutapohjalle, koska uppoan heti. Nyt on aika tarttua käsijarruun ja vetää sitä hitaasti ylöspäin.

Koko viikon olimme siis näkemättömyystilassa. Toisin mä luulin sitä yhteydettömäksi tilaksi. Torstaina menin Karkkilaan, yksin, koska Nessu ja Kiki molemmat estyivät tulemasta. Yritin soittaa Topille parin tunnin ajan melkein tauotta, mutta sillä oli puhelin jatkuvasti kiinni. Päädyin palelemaan linjurille ja miettimään, mitä helvettiä olin tekemässä. Soitin Santulle, se sanoi, että voisin vain mennä oven taakse. Luulin sitä iloiseksi yllätykseksi. Se ei ilmeisesti ollutkaan. Topi oli sanonut Santulle, että ei ensi kerralla lähetä mua yllättäen oven taakse vaan ottaa mut mukaansa. Jälleen yksi isku.

Muutenkin se on ollut omituisen tyly ja etäinen. Melkein kylmä. Eilen oli tarkoitus lähteä heidän kanssaan ajelemaan (pitkän ruinauksen jälkeen, kun väänsin ratakiskosta, etten HALUA olla yksin kotona) mutta sitten he ilmoittivat, että voivat heittää mut Nessulle. Suomeksi sanottuna, ei haluta sua mukaan. Whatever. Jos Topi ei tarvitse mua, en mäkään häntä. Oli kyllä niin evvvk-hetki päällä.

Lupasivat hakea mut viiden-kuuden pintaan. Kello tuli kymmentävaille kuusi. Soitin. Topi menee kitaratunnille ja sen jälkeen he vaihtavat autoon talvirenkaat. Tämä selvä. Soitin mutsin serkulle, jos se heittäis mut Ikkalaan. (Haha, en ole riippuvainen susta!) Tuli vielä hakemaankin.

No, he sitten ilmestyivät röökille Nessun pihaan jossain välissä iltaa. Santtu rupesi kyselemään, että kenen kyydillä tulin. En vastannut siihen mitään. Topi oli muutenkin koko illan tyly ja töykeä ja kun he olivat lähdössä, nappasin hihasta, että hän odottaisi. Kyselin tästä päivästä. Se tiuski vastauksia. Se lähti kävelemään autolle, mutta pysähtyi ja kääntyi. Mä seisoin paikoillani, vakavana ja tunsin kyyneleiden tulevan taas.

"Miks sä olet noin tyly?", minä.
"Kuin niin?", Topi.
"Ei mulle tarvii tiuskia. Mä vaan kysyin, että tiedän ilmoittaa eteenpäin.", minä.
"Joo joo.", Topi, pehmeämmin. Sitten se kallisti päätään ja hymyili koiranpentuilmeellä. Venytin huuliani johonkin hymyn tapaiseen. Lupasin soittaa tänään.

No, minä soitin tänään vähän yli kaksitoista. Olivat kuulemma "just" lähdössä Topilta. En tiedä olivatko oikeasti, koska kuulosti juuri heränneeltä ja krapulaiselta. Käyvät kuulemma hakemassa lukkoavaimen renkaisiin ja sitten viimeinkin vaihtavat ne...jos löytävät sopivat hylsyt. Nyt olen odottanut kohta kaksi tuntia. Näyttää siltä, ettei mulla ole merkitystä. Sillä, että olen odottanut. Että odotan yhä. Että olin suunnitellut kaiken. Että olin käyttänyt aikaa ja energiaa, että sain kaiken toimimaan. Se voi olla, että renkaiden vaihto on oikeasti ongelmallista, mutta miksi musta tuntuu siltä, että ne valehtelee?

Olen päätynyt tulokseen: Topi ei enää välitä musta.

Ja se sattuu. Aivan helvetisti.

Mä en jaksa enää. Yhtään.

***

"Let's sit down work things out
Before you go on your way
See I got a lot of things on my mind
And I know you’re feeling the same
Cos the situation’s out of control.

I’m feeling blue, let’s work things out
Cos I don’t know what to do
And I'm gonna miss you like a child misses their blanket
But I’ve got to get a move on with my life
That’s just the way it has to go
And big girls don't cry.

What should I do? I’m missing you and I feel so down
Now that you’re gone I can’t go on this must be the end."

 

ITKETTÄÄ. enkä voi itkeä, koska meikkasin juuri.