Mä en jaksa. En jaksa nähdä niitä onnellisia ihmisiä ympärilläni. En jaksa, enkä halua. Mä haluaisin vaan sulkea silmät, painaa kädet korvilleni ja nukahtaa syvään uneen. Niin syvään, etten kovin helpolla heräis sieltä. Ei, en mä halua kuolla. Mä haluan nukkua. Haluan nukkua syvää, syvempää unta. Mä olisin olemassa, mutta olisin silti toisessa maailmassa. Eläminen helpottuisi puolella.

Sattuu katsoa hymyileviä kasvoja, yhteneviä huulia, nivoutuneita käsiä. Se sattuu, viiltää tosi syvältä, nostaa palan kurkkuun, taikoo polttavat kyynelet luomien alle. Ja mun on pakko laskea katseeni likaiseen betoniseen maahan tai omiin kenkiini. Mitä tahansa, jotta mä välttyisin kohtaamasta sitä julmaa totuutta: mä olen yksin. 

Sattuu tiedostaa, että jossain lähellä on se eräs, jota kuitenkaan ei ole. Se on mun maailmassa, mun ajatuksissa, mutta mä en kuulu sen elämään, en millään muotoa. Mä vaan näen sen jossain, ulkona tai rappukäytävässä, moikkaan sitä ja jatkan matkaani. Vasta myöhemmin mä itken sitä, että epäonnistuin. Miten niin pieni piikki voi tehdä niin tuhoisaa jälkeä? 

Mulla on sydänsäikeet silitysraudan alla. Sen siitä saa, kun elää liian auki ja liian täysillä. Kun antaa kaikkensa, ei saa mitään muuta kuin palohaavoja ja särkeviä silmiä. Tyhjiä kuvia. 

Eilenkin mä tuijotin pimeässä vessassa, kännykän valossa itseäni vartin peilistä. Hain itsestäni vikoja, katsoin kun repesin itkemään, tuijotin värittömiä kasvoja, kuivuneita huulia...ja itkin hiukan lisää. Mä en kai ikinä saa itsestäni irti sen enempää kuin joskus sain. Silloin mä uskalsin vielä sukeltaa ilman happinaamaria, luotin että aina tulee joku joka pelastaa. Nyt mä en enää uskalla laittaa naamani veden alle, mä tiedän että ei ole ketään joka nykäsis mun pääni ylös. Ei ole.

Älkää sanoko, että te olette. Ei enää lisää pettymyksiä. Mä en voi vaivata kaikkia koko ajan. Mä en voi soittaa jollekin kolmelta yöllä, itkeä sille hysteerisesti ja kertoa että mä olen yhtä kiinnostava kuin kuollut variksen perse. Mä en vaan voi. Niitä ei kiinnosta kuunnella, ne ei halua, vetoaa että on aikainen herätys tai kysyy, eikö asia voinut odottaa aamuun. Mitä se lupaus silloin kauan sitten oli, kun sanottiin että koska vaan voi soittaa? Kyllä me kuunnellaan.

Mä istuin kylpyhuoneen lämpimällä kaakelilattialla, kuuntelin kun Dara raapi ovea ja vinkui. Se on niin pieni ja täynnä elämäniloa, pistää väkisinkin hymyilemään. Se tietää, nyt jo, millon mulla on paha olla. Se istuu eteen, tuijottaa ruskeilla mantelinmuotoisilla silmillään, melkein sielun pohjaan asti ja on vaan siinä. Mun ei tarvitse puhua sille, mulle riittää että se on siinä. Mä tiedostan, että on joku joka välittää.

Voi Dara, pysy aina täällä.