Hyvät ihmiset, täten ilmoitan, että olen hieman hukassa. Oikeastaan tunnen olevani enemmänkin kuin pingviini suurkaupungissa, yhtä ymmällä ja ihmeissään ympärillä tapahtuvista jutuista. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi ollut hukassa. Aina tietyin väliajoin hukkaan itseni ja sitten, kun tulee jotain ratkaisevaa tai julmaa, niin löydän itseni jälleen. Viimeksi olen ollut hukassa huhti-kesäkuun välisenä aikana. Silloin syynä oli K, tuo ihmishahmon ottanut limanuljaska, josta emme puhu sen enempää. Se ei ansaitse enempää palstatilaa blogissani.

Nyt olen kuitenkin hukassa. Tänään tapahtui niin hämmentäviä juttuja, etten tiedä mitä ajatella, mitä sanoa tai mitä tehdä. Miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä tulvii päähäni. Suurimmaksi osaksi toistelen itselleni: mitä tämä kaikki tarkoittaa? Olisi niin paljon helpompaa olla mies. Ei tarvitsisi ajatella näin paljon. Miehillä kaikki on kovin yksinkertaista. Sisään, ulos, kiitos ja hei. Ei tunteita, ei sukunimiä. Meillä naisilla kaikki alkaa menemään pieleen, kun kielletyt tunteet herää. Silloin mennään alamäkeä pitkin ilman jarruja.

Voi jumalauta, etten paremmin sanoisi. Tekisi niin mieli avata koko pakka levälleen pöydälle ja antaa kohtalon päättää. Mutta pelissä on liikaa, aivan liikaa. Panoksena on jotain sellaista, mitä ei saa takaisin, jos sen menettää. Sitten itketään.

HU-KAS-SA! LOST! PERDIDO! En tiedä mitä se on ruotsiksi, mutta kuitenkin. Helvetin perkele. Nyt on pakko käyttää voimasanoja. Tämä on sellainen tilanne. Voimasanatilanne. En osaa edes kirjoittaa. En saa tähän mitään järkevää kasaan. Ehkä se jo todistaa, ettei ole kaikki nallekarkit pussissa. Puolet on hukassa.

Joo, nyt menee itsensä toisteluksi. Tämä pingviini lähtee nyt.