Torstai, 0 / 4 / 10 päivää.

Huh mikä ilta! Pahoitteluni kaikille niille, jotka joutuivat tulilinjoille sekavien viestien kanssa. Mä en loppuyöstä ollut enää kovinkaan messissä menossa ja olen mennyt tutimaan puoli kahdentoista jälkeen. Tarkkaa muistikuvaa miten olen saanut vaatteet pois ja paikantanut pimeässä sängyn on hakusessa, mutta tarvitseeko sitä kaikkea muistaakaan?

Niin, pitkästä aikaa tuli vietettyä oikein onnistunut pikkulauantai. Ilmoitin Räpälle tyynesti, että se ajaa ja minä otan hieman napanderia. Kävihän se miehelle, ei näyttänyt mitään ilmeitä tai alkanut sössöttää jotain aikaisesta kotiinlähdöstä. Jotta ilta olisi varmasti tapahtumarikas, otin Nitan, Krisun ja Hupun kyytiin. Sitten ei muuta kuin lämä tiskiin ja kohti Karkkilan tyhjää keskustaa.

Ihmeteltiin, että missä kaikki on. Ässästä oli varma tieto, istuu edelleen vihreän linjan junassa ja mukana on todennäköisesti Meesi. Edi nähtiin pariin otteeseen, kun se tuli vastaan, mutta yhtäkkiä sekin hävisi. Syykin selvisi yhden puhelun päätteeksi. Poliisien tutkaan ylinopeutta ja kortti hyllylle. Paska munkki. Krisu sanoi, että äänestä kuulsi selvästi, että sitä vitutti. No onko se nyt ihme? Vastasin siihen, että kiva näin kesää vasten menettää kortti. Se kolme kuukautta (tai enemmän) tulee olemaan helvetin pitkä aika.

Ja näin btw, sadomasokistisena narsistina oikein odotan, koska pääsen kuittaamaan. Mulla on tuoreessa muistissa kaikki ne kerrat, jolloin nuolin naama ruvella pohjaa, vitutuskäyrän hipoessa taivaita, kuinka Edi väänsi pirullisen virneen rikollisen hyvännäköisille kasvoilleen ja sanoi jotain, mikä lisäsi vitutusta. Kosto ei ole ratkaisu, mutta se on tyydyttävä vastaisku. Näin ajattelee Maisa B.

Toisaalta taas salaa toivon, että jokin palaisi samaan kuvioon kuin marraskuussa. Että Edi alkaisi taas soittelemaan ja pyytäisi kyytiin. Tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Marraskuussa kyydissä oli aina Dolpi, Mufi, Sake tai joku vastaava yhteinen tuttu, jonka kanssa riitti jutunjuurta. Edin kyydissä sen sijaan ovat olleet Kiti, Koivis ja muutama muu, en jaksa luetella nimiä, mutta porukka on hajallaan enivei. Mun kyydissä ovat olleet melkein aina Räpä, Hupu, Nita ja Krisu. Joista muuten alkaa taas tulla niin ärsyttäviä, että luovutan ihan mielelläni Vectraan, jahka Krisu saa sen katsastettua.

Mutta niin. Eilen totesin Räpälle, kun istuttiin hetki kahdestaan, että oikeasti kaipaan marraskuuta. Sitä menoa ja meininkiä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, en mä tiedä, silloin oli kaikki eri tavalla. Harmittaa. Olen lukenut marraskuun kirjoitukseni läpi useasti, muistellut sitä aikaa ja kaipauksen sekainen hymy koristaa naamaani. Mulla on edelleen puhelimessa Edin viesti, joka sai mut hyppäämään Mitsun rattiin lauantai-illalla kello seitsemän ja jotain ja ajamaan Turusta Karkkilaan. Yhden viestin takia. Voitte kuvitella, kuinka ihastunut mä olen ollut. No, kyllähän se melkein aina mun kyydissä oli, harvemmin Ässän autossa, kun siellä oli loppuosa eliittijengistä. Ja se läpän heitto, ihan kaikki...huoh. Tiedän, että marraskuussa menoni oli aika hurjaa ja olen siitä saanut kuulla monelta eri ihmiseltä, mutta miksi - MIKSI - mä silti haluan sinne takaisin?

Ajat muuttuu, ihmiset muuttuu, kaikki muuttuu. Välillä se on hyvä juttu ja välillä haluaisi ajan pysähtyvän. Ei hitto, muistin justiinsa, kuinka marraskuussa tuli ekat liukkaat ja mä olin Edin kanssa kahdestaan. Kyllä aion kertoa tämän tarinan kokonaan.

Olin juuri lähdössä heittämään miestä kotiin. Pysähdyin Ärrän ristykseen. Tai piti pysähtyä. Renkaat eivät totelleet ja me liu'uttiin eteenpäin. Ei siinä mitään, MUTTA oikealta tuli Securitaksen jeeppi. Lujaa. Mä vedin käsijarrusta ja Mitsu pysähtyi muutaman sentin päähän, kun jeeppi vilahti ohi. Mä hengitin raskaasti ja luulin saavani sydärin. Edi istui kartturin paikalla sluibasti ja katsoi mua. "Kävi vähä lähel", jätkä toteaa tyynen rauhallisesti ja ryhtyy kaivamaan tupakkaa.

Voi aikoja...(ei mulla ole idioottimaista virnettä, mitä sä oikein luulet!?)

Joka tapauksessa, odottelen tässä Räpää saapuvaksi, jotta saan Mitsun takaisin hoteisiini ja kauppaan. Minä en todellakaan kävele loskapaskassa kahden täpötäyden kauppakassin kanssa Cittarilta, se on varmaa. Olen prinsessa, olkoon niin. Kaikilla ei ole samanlaista tarvetta hyödyntää pienetkin matkat jalan. Toiseksi, mulla ei ole vedenkestäviä kenkiä.

No joo, lopetan ajoissa. Täytyy myöntää, että herätessäni 4.12 siihen, että mänttinaapurini soitti taas kerran musiikkia, oli aika pienestä kiinni etten hiihdellyt alakertaan. Mikä sai minut jäämään useista uhkauksistani huolimatta? Olin edelleen humalassa, silmäni seisoivat päässä, eikä alkuillan kaunis meikki imarrellut enää samallalailla kuin viimeksi peiliin katsoessani. Suojelin vain naapuriani tältä Frankensteinin morsiamelta.

Seuraavan kerran heräsin 10.05 puhelimen soittoon. Joskus aikoja sitten jättämäni soittopyyntö ties minne otti nyt vasta onkeensa. Meni jo. Enkä sen jälkeen saanut enää unta. Ei muuta kuin keittämään extravahvaa sumppia ja suihkuun. Nyt olo on vähän enemmän ihmismäisempi. Viimeistelyä vaille. Täytyy mennä, en halua että Räpä yllättää mua tämännäköisenä.

Niin ja mulla loppui saldo eilen yöllä, että ainoastaan soitolla saa kiinni.

- Maisku.