"Yes Father, I've sinned."

Voisin taas hieman päivitellä mielessäni pyöriviä juttuja. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua, viime viikot ovat olleet melkoisen sekavia ja moraalittomia. Nyt on aika pysähtyä, nojata lipastoon ja ottaa tiukka katsekontakti itseensä ja kysyä: Mitä helvetin perkelettä sä olet nainen tekemässä?

Edellistorstaina mokasin lahjakkaasti. En voi paljastaa nimiä, koska asia on niin arka, että pienikin vuoto ja tulva peittäisi kaiken. Liikaa riskeerattavaa, en voi ottaa sitä askelta. Mä olen miettinyt, paljon, ehkä enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin ja todennut sen, että mussa on jotain vikana. En tiedä mitä, miksi teen näin, miksi se vaikuttaa silloin hyvältä idealta ja miksi after katumus on niin törkeä, että meinaan puristua sen paineen alle.

Päädyin jakamaan sängyn erittäin väärän henkilön kanssa. Se kolmetuntinen oli kaikinpuolin mahtava ja vaikka aluksi hannasin, henkilö sai mut vakuutettua idean logiikasta. Minut. Mutsi ei ollut uskoa korviaan, kun avauduin sille. Se rupesi nauramaan ja sanoi "katsos kuka puhuu. sai sut vakuutettua ideasta." Myönnetään, lause oli mullekin absurdi ja entinen minä ei olisi ryöminyt aidan matalimmasta kohdasta missään olosuhteessa. Kuitenkin, mussa on jotain vikaa. Jokin tunne on kuollut tai ainakin halvaantunut, sydämessä tapahtunut jokin muutos, liiallinen särö. Mä en tiedä. En löydä vastausta. Aikaisemmin se olisi ollut jyrkkä EI (ja on jatkossakin, kerta riitti mainiosti), mutta mä en tiedä mitä tapahtui. Jokin loksahti. Alkoholilla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta heikko puolustushan se on.

Suurin ongelma ja morkkiksen aiheuttaja, henkinen ruoska, tässä on se, että on todennäköistä, että...no niin, emme käyttäneet ehkäisyä. Minä, vastuuton idiootti ja saarnaajan irvikuva. Unohdin. Ei hyvä luoja...ajatuskin siitä, että kannan jotain ei-toivottua sisälläni saa sydämen kipristymään kokoon ahdistuksesta ja pelosta, että joku saa tietää, että niin olisi käynyt, että kaikki leviää vaihteeksi käsiin. Mä en tiedä, pystyisinkö jäädä tähän kaupunkiin sen jälkeen, vaikka otankin teostani vastuun (ja tiedän kyllä, että siihen tarvitaan kaksi, mutta jostain syystä pystyn ajattelemaan pelkästään itseäni). Seuraukset voisi olla niin jättimäiset, ettei pelkkä selitys enää riittäisi. Olisin ikuisesti lutka, varattujen vokottelija ja ties mitä. En löydä sanoja. Mua kuvottaa oma itseni, tämä riivattu naisen kroppa, tahdoton tomumaja, omia polkujaan kulkeva pääkoppa ja turhia höpöttävä sydän. Mitä vittua, mä kysyn vaan? Mitä vittua Maisa?

Henkilö saisi myös melkoisen leiman itselleen. Tämä on liian mehukas juttu, jotta kukaan pystyisi pitämään turpaansa kiinni, joten lienee tarpeetonta sanoa, ettei mulla ole ollut minkäänlaista halua kertoa tästä kenellekään täkäläiselle. Niin paljon en luota yhteenkään sieluun, joka tarpoo Karkkilan tai Nummelan lipun alla. Toistaiseksi tästä tietää kolme - tai no kolme ja puoli - ihmistä, kaikki ulkopuolisia, kaikki luottamuksen ansanneita. Mä kerroin tämän heille yhdellä ehdolla: tästä ei puhuta enää ikinä, koskaan, tämän kerran jälkeen ja kukaan ei tuomitse, koska mulle riittää oman vittumaisen himmentyneen kuuppani kuittailu. Kymmeneen käskyyn voisi liittää vielä yhdennentoista: älä tuomitse tuomittua. Ja vielä bonuskäsky: lakkaa mokaamasta ja elä niin kuin normaali ihminen. Koska helvetti nyt mä alan tosissani toivomaan, että olisin kuin kaikki muutkin. Kolmastoista tusinassa. Tässä epätoivon suuressa tuskassa en toivo mitään muuta niin paljon kuin että kykenisin kääntämään kelloa taaksepäin ja muuttavani asioita.

Noin, nyt olen tunnustanut sen ääneen. Asia ei ole helppo ja odotan suurella, röyhkeällä kiihkolla ensi lauantaina. Silloin pitäisi tulla jos jotain on tullakseen. Kädet kyynerpäitä myöden ristissä toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Sitten siirrytään angstista hieman lievempään angstiin. Krisu sai kortin keskiviikkona ja hankki samana päivänä itselleen auton. Sitä ennen lupasin auliisti, että voisimme ottaa Mitsun alle, jotta se saisi liikuntaa seisottuaan yli kuukauden toimeettomana pihassa (ja Mitsukin päätti vittuilla. Tulpat oli kastuneet ja se sammui tyhjäkäynnillä. Pitkien bensasähläysten ja akkusäätämisten jälkeen saimme roskan liikenteeseen) Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että on samaa tasoa kuin Keke Rosberg, mutta pettymys oli karvas. Se sammutti auton kauniisti sanottuna ainakin 198 kertaa, töppäili liikenteessä melko radikaalistikin ja aiheutti mun sydämentahdistimeen oikosolun useaan otteeseen. Illalla, kun luovutin Mitsun Maxin käyttöön oloni oli huomattavasti varmempi. Mä en monienkaan kyydissä pelkää, esim. Ässän, vaikka se ajaa lujaa ja välillä melko varomattomasti, mutta kun se on sopivasti itsevarma ja siitä huokuu se, että se tietää mitä tekee. Krisu on epävarma ja muut autossaolijat vaistoavat sen. Sen huomaa, kuinka paniikissa se on. Ei luo kovin turvallista tunnetta. No hauskaa ainakin oli, sorsa asusti vaihdelaatikossa ja niskanikamat sai kunnon hierontaa kun vitonen vaihtui neloseksi. Repeiltiin Nitan kanssa pahasti takapenkillä, eikä tietenkään voitu nauraa ääneen, kun eräs olisi ottanut liekkiä asiasta, mutta jostain syystä sekin oli hauskaa, kun oli pakko nauraa äänettömästi. En voinut edes vilkaista Nitaa, etten olisi hajonnut atomeiksi.

Eilen, kun oli muutenkin liukasta ja Krisu päätti vähän kokeilla miten onnistuu käpyn heitto (ei se osaa yhtään) ja paljonko Nissanista irtoaa tehoja (ihan kiitettävästi) niin hetken mä rukoilin kaikkia mahdollisia jumalia. Mentiin vielä Asikselle, joka on juuri ja juuri auton levyinen tie, mainio käpynheittopaikka niille, ketkä sen osaa. Kun auto kääntyi ko. tielle, vilkaisin Nitaa ja se teki samoin. Yhdessätuumin tartuimme turvavöihin. Ja sen jälkeen oli jälleen aika rukoilla. Mä en voinut enempää huutaa hallelujaa, kun Krisu ei ostanutkaan sitä kolmesataa heppasta Skylleä, kun sillä on nyt jo vaikeuksia hallita autoa. Se oli eilen yöllä, heitettyään mut kotiin, spinnannut viidesti motarilla viedessään Kikiä. 130 vauhdissa, mitä en välttämättä usko. Krisulla on kumma tapa vääristellä nopeuksiaan. Torstaina se sanoi ajaneensa 90 Nitan talon ohi, mutta se ei pidä paikkaansa. Me seistiin pihalla ja mä seurasin sitä katseellani. En ole asiantuntija, mutta epäilen, ettei vauhti ollut edes 60. Ja mä en käsitä, miten se ei osaa ajaa Nummelaan! Tai minnekään muualle, kyselee koko ajan neuvoa, vaikka on syntyperäinen namulainen ja neuvonut mua, turistia, useaan kertaan teistä ja käännöksistä.

Miettikää nyt, se olisi tappanut itsensä ja kaikki muutkin sillä Skyllellä. Hyvä kuski ei ole sellainen, joka uskaltaa ajaa lujaa ja ottaa riskejä, vaan sellainen, joka hallitsee auton joka tilanteessa ja on rauhallinen. Sitä mieltä mä olen. Piste.

Ettei kukaan nyt ymmärrä väärin, tiedän Krisun olevan aloittelija ja kokematon (ei se ihan urpo ole, vähän huolimaton vain) ja jokainen on ollut samassa tilanteessa, mutta kun ei sen tarvitsisi meille vakuutella mitään. Ei sen tarvitse todistaa olevansa parempi kuin onkaan. Mä en sano olevani hyvä kuski (kortittomana on helppo huudella, hehheh) mutta toistaiseksi kukaan ei ole valittanut mitään - ei tosissaan. Sitä vittuilua lukuunottamatta.

Noniin ja se siitä aiheesta. Tähän loppuun ajattelin baitata ystäväni blogista otsikon Viisi kuolematonta pahetta. On niitä enemmänkin, mutta tässä on kärkiviisikko.

1. Suklaa - kaikissa muodoissa, kaikissa makuyhdistelmissä (tai ainakin melkein)

Rakastan suklaata! Se myös näkyy minusta, mun epätäydellisestä, taikinamaisesta kropastani. En vain kykene kieltämään tätä ihanaa, lihottavaa herkkua itseltäni. Lempisuklaani on ehdottomasti pähkinä. Hymyni yltää taatusti korviin asti, jos kylään piipahtaessasi muistat mua vaikka vain Tuplalla tai suklaarusinoilla (ei sillä, etteikö seurasi yksin riittäisi nostamaan mua nirvanaan) Suklaa, suklaa ja suklaa!

2. Hyvä ruoka ja ruuanlaitto

Suklaan lisäksi rakastan syömistä. Rakastan ruokaa. Rakastan tehdä ruokaa, rakastan syödä sitä, rakastan katsoa tv-ohjelmia, joissa kokataan. Maistan kaikkea ja availen uusia portteja makujen luvattuun paratiisiin. Vaikka pidän ruuan tekemisestä, olen hyvin kriittinen tarjoamisteni suhteen, etenkin jos kohteena ovat ruuanlaiton ammattilaiset tai hyvät ystäväni. Pidän arkisista kotiruuista kuten lasagnesta ja lihapullista, mutta toisaalta hieman erikoisemmatkin tekeleet saavat vatsani kiittämään iloisesti.

Pari kesää sitten, kun olin Pariisissa Sofin kanssa, huusin monta kertaa sisäisesti hoosiannaa. En yleensä ole pastan tuttava, osaksi siksi, etten osaa syödä sitä oikeaoppisesti, mutta tällä kertaa päätin kokeilla. Söin tähänastisen elämäni parhainta pastaa. Siinä oli kinkku - ja pekonipaloja ja päällä parmesanjuustoa. Ah, mikä taivas! Rima asetettiin korkealle ja uskallan veikata, että siitä ei yli mennä.

Siis ruoka. Bravuurini on tylsästi sanottuna jauhelihakastike, mutta nyt olen keksinyt uuden palvonnan kohteen - vuohenjuustonyytit. Luin reseptin jostain netin tuhansista kokkisivuista, päädyin eräs yksinäinen lauantai-ilta tekemään sitä ja voíla, uusi portti jälleen avattu. Nyytteihin tulee paprikaa, kesäkurpitsaa ja tietysti vuohenjuustoa - mä tein niistä eräänlaista tahnaa. Sitten pyöräytin ne kanaviipaleen sisään ja tökkäsin uuniin. Voi maailma, todellakin kiitos ruuasta!

3. Kirjat, elokuvat ja musiikki

Jaetulla kolmossijalla ovat materiaelämäni henkireiät. Melkein aina pyörähdellessäni Anttilassa tai vastaavassa käväisen ale-korien luona ja pengon klassikkoelokuvia. Yleensä päädyn myös ostamaan. Kavereiden kanssa pidämme joskus leffailtoja tai kulutamme muuten aikaa katsoen jotain leffaa, mikä on päätetty pitkän ja tuskaisan kompromissin jälkeen. Ja tietenkin samalla syödään jotain hyvää...

Kirjat...rakastan vanhojen kirjojen tuoksua. Tällä hetkellä itselläni ei ole esillä kuin lempikirjani (tilanpuutteesta johtuen), jotka olen aivan pian lukenut puhki. Toisinaan viettäessäni koti-iltaa tai tekemisenpuutteessa tartun johonkin opukseen ja ryhdyn lukemaan. Hyllystäni löytyvät tietenkin Taru Sormusten Herrasta, Stephen Kingiä ja Agatha Christietä. Kirjojen suhteen olen hyvin tarkka, tietyt fantasiasarjat saavat mut kirkumaan kauhusta ja sotakirjat kierrän kaukaa. En oikein osaa tarkemmin selittää, millaisia luen ja kirjojen ostaminen mulle lahjaksi on vähän kuin söisi lakritsipötköä pimeässä. Joka tapauksessa, metsästän kirjoja yhtä aktiivisesti kuin elokuviakin.

Musiikki on aina ollut hyvin suuri osa elämääni. Ei ole ainuttakaan päivää, jolloin en kuuntelisi sitä tai vähintääkin hyräilisi. Siivotessani laitan tietyn soittolistan päälle, nupin kaakkoon ja pölyrätin kouraan. Se näyttää idioottimaiselta kun tanssin lattiamopin kanssa tämän hetken kuumimpien listahittien tahdissa, mutta siivous sujuu ja sehän se on pääasia.

4. Juoruilu

Valitettava piirre, mutta fakta on se, että jokainen sitä tekee ja sitä on turha kieltää. Henkilökohtaisesti sanottuna haluan olla perillä, mitä ympärillä tapahtuu, vaikka koenkin olevani kaksinaamainen, kun en halua että itsestäni liikkuu mitään. Tai siis, sellainen harmiton, pintaaraapaiseva juoruilu on ihan okei, koska se ei vahingoita ketään, mutta jos aletaan yksityisasioita tuulettelemaan niin sitten mennään pahasti pellon puolelle. Itse asiassa, juoruilin juuri äskenkin Nitan kanssa eilisestä. En tunne olevani paha ihminen, ainoastaan utelias. Ja kyllä mä pystyn salaisuudet pitämään, jos tilanne niin vaatii. Ja paskanpuhuminen on aivan eri kategoriassa.

Sitä paitsi, mitä sunnuntai-illat olisivat ilman tunnin mittaisia puheluita? Niinpä.

5. Löysä raha

Olen heikko, mitä tulee mammonaan. Hiemankin ylimääräinen summa on nopeasti tien peittona ja loppukuusta tuskaillaan syödäänkö nuudeleita vai makaroonia tonnikalan kanssa. Tästä piirteestä olen yrittänyt päästä eroon. Tarkennan rahankäyttöäni vielä sen verran, etten mielelläni lainaa rahaa ihmisille, vaan kulutan ne itseeni ja henkilökohtaisiin tarpeisiin. Esimerkiksi bensojen maksamisessa olen todella nihkeä, vaikka itse kuskina ollessani vaadin jokaiselta kyydissä olijalta pienen panostuksen. Mä maksan joo kyllä, mutta en tee sitä ilolla.

On vaikea sanoa, miten köyhän perheen kuopuksena en osaa käsitellä rahaa tiukemmin. Vaikka monesti olen ollut itkun partaalla vertailessani laskujen määrää tililtä löytyvään summaan, en siltikään hallitse sitä. Riippuvuus. Addiktio. Mä en tiedä miksi sitä oikein voisi kutsua. Välinpitämöttämyys? Hellä kosketus kantapäässä eikä kunnon potkaisu? Naurettavinta tässä on se, että olen tähtitieteellisen summan velkaa mutsille. Ajatus takaisinmaksusta saa vatsalaukun kääntymään ympäri ja hyvän minän uskottelemaan, että maksan sen takaisin, kun pääsen töihin. Saita puoli minussa puolestaan sanoo, ettei sitä tarvitse maksaa, kun se on kuitenkin sun äiti.

Älkää ymmärtäkö väärin. Jos kaveri on pulassa, niin totta kai mä jeesaan. Mutta turhanpäiväisiin juttuihin en suostu lainaamaan. Tein sitä viime vuonna ja kesti pitkään, ennen kuin sain omani takaisin.

Lauantaikirjoitus olikin sitten tässä. Nyt on mentävä suihkuun, syömään ja suunnattava kauppaan. Illalla radalle, selvin päin. :)

- Maisa-hiiri.