Joo, paljon on ehtinyt tapahtua vajaassa viikossa ja blogipäivitykseni raahaavat perässä, koska en yksinkertaisesti saa itsestäni sen vertaa irti, että pitäisin tätä ajan tasalla. Mielessä pyörii kaikkea asiasta ja asian vierestä, ehkä pieni stressinpoikanen on taas pesiytynyt korvien väliin.

Keskiviikkona sain elämäni kilarit. Puhuin äidin kanssa puhelimessa, se kertoi Mandin joutuneen sairaalaan taas sen selän takia ja alkoi jotain puhumaan Darasta, mun ja Mandin väleistä, lauantain suunnitelmista ja oikeastaan ihan kaikesta, mikä nosti verenpainettani. Alussa pysyin kohtuu rauhallisena, annoin sen puhua ja laskin puhelimen vierelleni sängylle. Kuulin muminaa, mutta en saanut selvää ja aina puheen tauotessa nostin luurin takaisin korvalle ja hymisin. Mutta saarna ei loppunut, sitten millään. Lopulta, kun äiti hiljeni vetämään henkeä, minä puolestani annoin tulla kaiken ulos. Ihan kaiken. Menneen, nykyisen ja tulevan. Kirjaimellisesti huusin ja huusin niin kovaa, että naapuritkin kuulivat. Olin täynnä raivoa, itkin ja kiljuin. Kohtauksen mennessä ohi, tärisin holtittomasti ja nikottelin.

Myöhemmin pyysin äidiltä anteeksi. Eihän se hänen vikansa ole, mutta sanoin kuitenkin, että olen kypsynyt tähän Mandin puolustelemiseen ja ikuiseen jeesustelemiseen, kuinka hänellä on vaikeaa ja siksi tekee virheitä. No, ongelmiin olisi yksinkertainen ratkaisu, mutta...asia ei ole minusta kiinni. Mä olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin löytämään vastauksen, jos joku valittaa kurjuutta, mutta kaikki eivät ole samanlaisia - Mandi on hyvä esimerkki. Sillä menee miehensä kanssa jatkuvasti metsään, en näe mitään yhteistä heidän elämässään ja kuten aikaisemmin mainitsin, K ei tosiaan ole innostunut Daran paluusta. Mitä se kertoo ihmisestä? Aivan.

Mun mielestä on outoa, jos avioliitossa toinen ei tue toista. Ja mun mielestä se on paskapuhetta, että heillä menee hyvin. Kaikesta on pientä tai vähemmän pientä sanaharkkaa, kotitöistä tuskin tarvitsee mainita ja muutenkin se mies rasittaa mun pinnaani. Ja kyllä, sen verran se kuuluu mulle, että minä(kin) joudun tulemaan hänen kanssaan toimeen. Mandin takia olen yrittänyt.

Kuitenkin, kaikessa hiljaisuudessa kävin eilen Lahdessa. Ajoin vain kerran harhaan ja sekin oli puhtaasti liikennemerkin vika. Se oli keskellä kahta ramppia ja osoitti suoraan. Harhaanjohtavaa, koska toinen ramppi meni vasemmalle ja toinen oikealle. Nopea ratkaisu ja hoksasin olevani ghetossa. Hyvä Maisa. Piti ajaa jokunen kilometri eteenpäin, että pääsin ylipäänsä kääntymään ympäri.

No. Itse kohtaaminen meni hyvin. Dara tunnisti mut heti, kun puskan takaa ilmaannuin ja hyppäsi vasten ja luulin kaatuvani. Se hyppi ja pomppi ja pussaili. Mua ei itkettänyt yhtään, olin vain järjettömän onnellinen, että sain pidellä sitä taas. Se näytti samalta kuin ennen kaikkine pesukarhun naamoineen ja kielineen, ehkä hiukan laihempi, mutta that's not the point. Dara on sanalla sanoen unelmakoira. Rauhallinen, tulee luokse kutsuttaessa, osaa käskyjä ja niin edelleen. Töitä on tehty ja pitkä matka kävelty. Se oli sen arvoista. Minähän sitä pohjatyötä tein. En muista, että Mandi olisi treenannut Daraa tai kävellyt sen kanssa pihaa pidemmälle montaakaan kertaa. Ja jos todistusaineistoa kaivataan, niin voin näyttää muutamia päiväkirja - ja blogimerkintöjä neiti Täydelliselle.

Omistajakin oli mukava, ikäiseni, pitkä ja hoikka tyttö. Myös juniori, Nuka, oli oikein potentiaalisen oloinen belginalku. Oli hupaisaa katsoa niiden telmimistä pellolla. Käytiin kiertämässä pieni lenkki ja juteltiin siinä samalla koulusta, koirista, allergiasta ja tilanteesta.

Näyttänee siltä, että Dara olisi hetkellisesti majoittumassa meille.

Iineksen allergia on sen verran paha (huomasin hänen niiskutuksensa, kun olimme heillä), että olisi hyvä, jos Dara pääsisi piakkoin jonnekin. Ja koska Mandi ei ole koirantreenaus kunnossa, minä tarjouduin apuun. Oikeastaan tästä äiti oli epäröivällä kannalla ja siitäkin suutuin keskiviikon puhelussa, koska en ole tekemässä mitään väärää, vain välietappi. Enhän mä voi sanoa Iinekselle, että "joo pidä se itselläs vaikka tuskin saat henkeä ettei Mandi hermostu" JÖSSES! Ja jos Mandi luulee, että teen sen hänen kiusakseen tai yritän omia Daraa niin huhhuh, nyt olisi korkea aika aikuistua. Kaikesta huolimatta, se on vain koira ja en jaksa tätä ikuista riitelyä siitä. Minä olen valmis tulemaan puolimatkaan vastaan, loppu on kiinni Mandista. Ja olisin enemmän kuin kiitollinen, jos hän suostuisi ottamaan neuvoja vastaan. Niillä ehkäistään metsään meneminen.

Kuten äidille sanoin, Mandi haluaa minun hihkuvan onnesta ja ottavan osaa kaikkeen, mitä hän Daran kanssa tekee MUTTA en saa vaikuttaa siihen neuvomalla tai sanomalla. Jos sanon juu tai jaa hänen suunnitelmiinsa, kilarit. Jos neuvon, kilarit. Mikä on kultainen keskitie? VOI KUINKA HIENON MAHTAVAN UPEAA VITSI PALVON MAATA JALKOJESI ALLA KUN OLET NIIN MUUTTUNUT JA 
TÄYDELLINEN! Ilmeisesti tämä.

Kuitenkin, Mandi ei tiedä tästä Lahden reissusta ja odotan sopivaa hetkeä, vaikka sellaista tuskin tulee. Suomeksi sanottuna odotan hetkeä, jolloin se olisi vähän paremmassa kondiksessa eikä niin räjähdysherkkä. Iines lupasi puhua Mandin kanssa tästä Daran ottamisesta. Voin jo kuvitella keskustelun kulun. Aivan varmasti Mandi syyttää mua manipuloinnista, sehän oli äidillekin sanonut, että olen mennyt häntä Iinekselle haukkumaan. Välillä toivoisin olevani ainoa lapsi. Tämä sisaruskateus alkaa menemään yli huippujen. Välit tulehtuivat lopullisesti, kun hän muutti Kemiöön. Tässä pohtiessani olen tullut siihen lopputulokseen. Sen jälkeen aloimme riitelemään kaikesta ja kaikista, aina kun näimme tai puhelimen kautta, äidin kautta, lokaa heitettiin puolelta toiselle. En jaksa enää.

Kykenen olemaan välikäsi, koska luotan Mandiin, ettei hän tee toistamiseen samaa virhettä. Ihminen on enemmän kuin seinätyhmä, jos mokaa samalla tavalla. SE MIES mua huolestuttaa, ei mikään muu.

Olisi hienoa, jos Mandikin kykenisi luottamaan minuun. En halua pahaa tai yritä sabotoida mitään. Yritän olla avuksi. Miten hän sen tulkitsee, sille en voi mitään.

Työharjoittelupaikoista ei vieläkään mitään. Alan huolestua. Alan stressata. Enkä nuku taas öisin ja näen painajaisia. Hetkinen, sehän on elämääni. Koska mä saan elää huolettomasti?

- Pingutyyppi.