Mä nukun päivisin ja valvon öisin. Mä kirjotan tarinoita silmät verta vuotaen pitkin yötä, katon kelloa (ei helvetti pitäis nukkua) ja kirjoitan. Sormet alkaa kipeytyä, näppikset kulua ja aivot savuta. Mä en vaan saa unta. Mä ajattelen liikaa. 
Sellaisia, mitkä ei edes ole mun ongelmia. Mutta mä en osaa olla miettimättäkään.

Öisin kuuntelen kuinka autot huristaa ikkunan alla. Niiden valot piirtyy kattoon, mä seuraan niitä niin kauan että ne katoaa pimeyteen. Mä tuijotan valkoiseksi rapattua kattoa, mietin, tuijotan, mietin, tuijotan...ja jossain välissä alan itkeä. Itken niin kauan, että silmiä alkaa särkeä ja mä nukahdan. Omaan säälittävään tekopyhään itkuuni.

Mulla on kuuma. Avaan ikkunan ja tulee kylmä. Jännitys ja pelko kourii vatsanpohjassa. Mä sytytän valot ja ne häviää. Kun sammutan valot, ne palaavat. Tää tilanne repii mua riekaleiksi! Mä alan haljeta pala palalta. 

Joka aamu mietin (vitsit taas kouluun) ja mietin (en halua mennä) ja mietin (ampukaa mut).

Mitä helvettiä mä ruikutan? Mulla on elämä, on perhe, on ystäviä, on lemmikeitä. Mulla on kaikki mistä jotkut vaan haaveilee. JA MÄ VAAN VALITAN. Kultaakin kalliimpaa on ystävyys.

"Sun sydän on puhdasta kultaa." - sanoi ***
Onko? Miksen mä huomaa sitä? Miks musta tuntuu, että se on pelkkää harmaata tiiliskiveä? Miks musta tuntuu, että mä olen itsekäs pikkupaska?

Tärkeimmät ihmiset on jääny taka-alalle ja uusimmat tulleet tilalle. Mä hylkään ne. Paha olo, oksettaa. Olenko mä paha ihminen?