OLEN PETTYNYT. JA VIHAINEN.

Suurilla kirjaimilla aloitetaan, eikä se tästä tule ainakaan kevenemään. Oloni on sanoinkuvaamattoman heikko ja hutera, oksettaa, tekee mieli itkeä, mutta kyyneliä ei näy ja se on aina huono enne. Aina.

Mua pelottaa. Oma itseni. Oma pääni. Sisällä mylläävät tacolastut ja ranch-dippi, kahdeksanpalainen pähkinäsuklaa (Fazeria), puoli pulloa kokista ja tuska, että olen pettänyt itseni ja pettänyt lupaukseni, tahdon vain mennä ja unohtaa, tuoda itselleni sen helpotuksen, että kaiken voi aina aloittaa alusta, kenellekään ei tarvitse kertoa, koska niitä ei kukaan huomaa, ellen tietoisesti kulje hihat korvissa. Täällä päin ei ole ketään, kuka kysyisi "mitä kuuluu?" tai sanoisi "lopeta teeskentely". Täällä päin ei ole ihmistä, kenen käsiin antaisin ontuvan elämäni tai keneen luottaisin niin paljon, että uskaltaisin avautua aasta ööhön ja ykkösestä miljardiin. Tunnen olevani yksin.

Olen tehnyt videopäiväkirjoja. Olen melkein joka päivä kertonut päivästäni, miltä minusta on tuntunut ja niin edelleen. Käyttänyt sitä pakotienä. Se sai alkunsa edellisperjantaina, kun romahdin lattialle This Landin saattelemana ja aloin itkeä. Olin pari tuntia aikaisemmin peruuttanut menoni baariin, koska koko päivän olin tuntenut kummaa ahdistusta, joka suureni, mitä pidemmälle ilta kulki. Jäin yksin pimeyteen, vallihautaan, mutta minulla ei ollut rynkkyä. Ei ollut suojakilpeä eikä pelastavaa ääntä. Ei huomisen tuomaa valoa eikä lohduttavaa kättä, joka kietoisi mut syliinsä, kun painajaiset upottaisivat hampaansa niskalihaksiini.

Vittu, mä olin kuin rampa bambi. Etenin suossa ja kuulin hyeenojen äänet, näin niiden kiiluvat silmät ja tunsin niiden nälän. Pyörin sängyssäni, lakanat takertuivat ihooni ja minä heräsin. Ei ollut tyynyjä, ne olivat lattialla. Makasin käpertyneenä toiseen nurkkaan, sydän kylkiluiden takana hakaten kuin tuomiopäivän rumpu, kitalaki kuiva kuin kaktuksen multa ja unen jäljet silmissäni yhtenä mustana mömmönä.

Miksi olen sortunut? Miksi en lenkkeile? Mihin kaatui alkuviikkojen tahto? En tiedä. Se mitä tiedän on fakta, että olen jumissa makeishelvetissä, joissa talot on tehty piparkakuista ja kadut päällystetty suklaalla, taivaasta sataa vaahtokarkkimassaa ja ruoho on lakritsia. Suuren luokan luuseri. Miten paljon mutsi mua häpeääkään, itsekuriton nynny.

Eikä se lopu siihen. Koulu, se raastaa mua. Mä herään joka aamu, mutta en tiedä minkä takia. Miksi juon aamuisin kupillisen vahvaa kahvia ja meikkaan kasvoni, valitsen vaatteeni ja lähden astelemaan kohti punatiilistä tuhoa? Miksi ryhmätehtävissä annan täyden panoksen muiden istuessa facebookissa ja kuoriessa kunniat päältä, vaikka eivät ole kirjoittaneet pistettäkään jutun hyväksi tai käyttäneet aivosoluaan tehtävän ratkaisemiseksi? Miksi en sano mitään? Miksi nielen kiukkuni, nielen ylpeyteni ja palaan kotiin, sekaiseen, paskaiseen, kostealta mullalta haisevaan kotiin ja romahdan sohvalle, makaan siinä kuin räsynukke, nukun illan ja valvon yön. Herään aamulla väsyneenä kuin sodasta tullut ja valmistaudun lähtemään teatteriin.

Joka ikinen päivä. Joka ikinen ryhmätyö. Minun elämäni ja arkeni. Musta on tullut nössö. En sano mitään, kunhan teen hiljaa ja tuijotan silmiä, jotka räpsyvät ymmärtämättöminä ja odottavia ilmeitä, jotka tietävät että kyllä se Maisa nöyrtyy ja tekee. Olen kyllästynyt itseeni. Olen kypsynyt tähän kaikkeen, mikä tämän ihmisen sisällä ja ulkona on. Hyllyvä läskikasa, painoa tullut 15 kiloa lisää yläasteen jälkeen - se ei tapahdu vahingossa. Satunnainen eksyminen pururadalle ei pelasta monen vuoden ahmimista. Satunnainen raejuuston ja hedelmien syönti ei pelasta tapahtunutta vahinkoa. Kuvotan itseäni. Ja samalla, surullisen ironista kuin se onkin, en kykene pysäyttämään tätä kuskitonta junaa, joka syöksee mua kohti 100 kilon rajaa. Olen virtahepo. Elefantti. Ruma, epäkelpo, luuseri, nynny. Itsekuriton ja itsetuhoinen. Haluan satuttaa itseäni niin, etten enää ikinä tunne kipua.

En halua tuntea enää mitään. Rakkautta ei ole, ei minkäänlaista. Kuka näistä vitun kehareista välittää kenestäkään muusta kuin itsestään? Kuka täällä ajaa muuta kuin omaa etuaan? Nita, turvautuu muhun ainoastaan, kun ei ole muita. Olen se saatanan kakkosvaihtoehto, "hyvä ystävä", jonka olkapäätä vasten itketään ja jonka kanssa parannetaan maailmaa, joka tulee aina kun soittaa. Annan sen tehdä sen. Koska en halua jäädä yksin. Mikä säälittävä tekosyy ja valhe. Parempi yksin kuin sen saavin kanssa. Enkä haluaisi puhua siitä näin, suututtaa vain niin tällä hetkellä.

Haluan oksentaa. Haluan viiltää. Luoja, kuinka haluankaan sitä. Olen ollut niin kauan ilman...rajan saa rikkoa. Kenellä pysyy raja koossa, voi tulla pätemään. Kaikki muut pitää turpansa kiinni ja tuijottelee hiljaa peiliin ja etsii sieltä vastausta. Mä en katso peiliin. En kykene. Pelkään rikkovani sen. Isken nyrkillä niin, että perintökalleus hajoaa, rystyset repeää ja verta on kaikkialla.

Tämä yö on täynnä varjoja ja demoneita, vanhoja tuttuja.

Tästä ei tiedä kukaan. Ei ennen tätä. Näyttääkö tämä asunto mielestäsi nuoren naisen viihtyisältä levähdyspaikalta? Jukkapalmut ei ole sydänruukuissa eikä täällä haise tuoksukynttilä. Vittu, tää on kuin joku poikamiesboksi. Tiskit viikon altaassa, vaatteet pitkin lattiaa, sänkyä, sohvaa, keittiön pöytää. Pölyä ja paskaa kaikkialla. Hiekkaa eteisessä. Vessassa lakanoiden valloitus. Koska olenkaan pessyt pyykkiä?

Luoja, miten haluankaan helpotusta.

- M.