Viikko on hujahtanut enemmän tai vähemmän nopeasti. Välillä tuntunut siltä, että kelloviisarit ovat jämähtäneet tauluun ja välillä taas, että aika suorastaan lentää eteenpäin. Yksi fakta kuitenkin on tapetilla jatkuvasti: ikävä. Sen huomaa silloin, kun välimatka on äärimmäisen pitkä ja tajuaa sen. Olenhan mä aikaisemminkin ollut erossa kavereista pitkiäkin aikoja, mutta jotenkin nyt, istuessani äidin tyylikkäässä pikkukodissa, tajusin välimatkan konkreettisuuden. Se vähän pisti hajottamaan.
Äidin luona ollessani en viitsinyt päivitellä blogia osaksi siksi, että yksinoloaikaa oli vähän ja osaksi siksi, etten yksinkertaisesti ehtinyt. Työpäivän jälkeen olin aivan raato, kirjoitin pakolliseen oppimispäiväkirjaan merkinnän päivästäni, join lasillisen vettä ja kaaduin sänkyyn. Ei tarvinnut edes toivoa, että olisin kyennyt mihinkään järkiperäiseen toimintaan lenkille lähdöstä puhumattakaan. Jokaikinen lihas särki ja tälläkin hetkellä oikean jalan reisilihas on niin jumissa, että portaiden kipuaminen aiheuttaa valituksen. Mä yritin venytellä ja vanutella sitä saunassa ja laitoin linimenttiä, mutta jumissa on. Ei mahda mitään.
Joka tapauksessa, nyt ollaan kotona ja viikon univelat painaa siinä määrin, että taidan yrittää ottaa torkut, että jaksan illalla bilettää. Pojista ei ole kuulunut viikon aikana mitään, ennen eilistä. Puhelun aikana tajusin, että ne oikeasti haluavat mut Namilaan. Ja että heillä on ikävä. Ne sanoivat sen ääneenkin. Kutsu kävi Eskolle, jolla on tänään kämppä tyhjänä. Hyvä, etten taas alkanut poraamaan. Kerran töissä, kun uskonloppuminen oli lähellä, itkin yksinäisyydessä samaan aikaan kun pesin lattioita. Oli vain järjetön ikävä kaikkia, Sofin kanssa tapaaminen peruuntui ja sitä rataa. Onneksi illalla näen täkäläiset kaverini ja Sofin toukokuussa.
Mutsin kanssa yhteiselo on sujunut ihan hyvin. Odotukset eivät olleet mitenkään korkealla. Pelko siitä, että riideltäisiin joka päivä oli aiheeton ja oikeastaan vasta tänään alkoi pinna palaa. Parin päivän ero tekee ihan hyvää ja kielsin äitiä ottamasta yhteyttä.
Töissäkin olen viihtynyt, vaikka viime päivät ovat aiheuttaneet kiukkua ja hammastenkiristystä. Oppimis-pk sai rajun vuodatuksen, kun purin pahaa mieltä ja turhautuneisuutta. Neljän päivän loma duunistakin helpottaa, jaksan taas ensi viikon ikeniä pureskellen ja ehdin valmistautumaan henkisesti äitienpäiväviikonloppuun - olen silloin nimittäin töissä. Tarvitsen joko rauhoittavia tai buddhalaista oppia. Enkä valehtele yhtään.
Töissä tulee siivottua siinä määrin, etten kestä nähdä minkäänlaista moppia, rättiä tai imuria siviilissä. Luojan kiitos varauduin hylkimisreaktiooni ja sutaisin päällisin puolin yksiössäni ennen kuin lähdin Turkuun. Nyt täällä on ihan perussiistiä, vaikka rätille olisikin käyttöä. Kieltäydyn. Kapinaa!
Ei kai tässä ihmeempiä, tämä oli tällainen höpöhöpö-päivitys. Katsellaan mitä ilta tuo tullessaan.
- eversti M.B
