Olen kyllästynyt. Johonkin huvittaisi mennä, mutta mihin? Kaikki on niin nähty, loppuunkulutettu ja olen muutenkin kypsä Landiassa vellovaan tilanteeseen. Jonkinlainen sota käynnissä nytkin, puolueet jakautuneet kahtia ja jostain ihan ihmeellisestä syystä. En tiedä ja tarkemmin ajatellen ei edes kiinnosta. Ässä, Meesi, Hupu ja Demi kävivät eilen kääntymässä parkkipaikalla ja maksoin heille siitä hyvästä. Bensaa ei ole kenelläkään, rahaa ei ole kenelläkään ja mua ei huvittanut liikkua, joten kompromissi sekin. Yritin hieman udella menosta ja meiningistä, mutta hetken ajan päästä alkoi ärsyttää. Voi luoja, pitäkööt sotansa. 

Lienee siis tarpeetonta mainostaa, miksi intopalkkini näyttää punaista. Kovasti ne mua sinne kyselivät, mutta ei. Ei huvita. En halua. Vaihtoehtona on istuna kotona, mutta tällä hetkellä olen oikeasti aivan tosissani - en halua mennä sinne. Suurin osa on kuitenkin niin kuistilla, ettei paremmasta väliä ja kun rahaa ei oikeasti ole kruisailla turhan päiten, niin...niinpä. Kai sitä pitäisi istua jossain Milliksellä tai Harjulla. Harmi vain, että ko. kundit ovat elohopeoita, eivätkä viihdy yhdessä paikkaa pitkään.

Tämä taitaa olla historian ensimmäinen kerta puolen vuoden aikana, kun istun vapaaehtoisesti viisi päivää putkeen himassa. On tästä ollut hyötyäkin. Sain viimein siivottua kämppääni loogisempaan ulkoasuun. Tänään faija tuli laittamaan kattotuulettimen (VIHDOIN! <3) ja rullaverhon paikalleen. Lisäksi sain järjesteltyä johdot nätisti, eivätkä ne näytä hirveältä kimpulta. Oikeastaan siihen oli syynä pieni karvainen perheenlisäys, joka jäikin sitten hakematta. Pettymys on äärimmäisen karvas.

Syy, miksi haen uutta, on selvä. Helmen jälkeen vannoin, etten hetkeen ota mitään. Siitä on nyt viisi kuukautta, kohta kuusi. Sisälleni on muodostunut tyhjä paikka ja ainoa, mikä sen pystyy täyttämään, on pieni eläinvauva. Se on varma. Ja kun Maisa pääsee irti hihnasta niin alta pois. Selasin kaikki mahdolliset eläinsivustot läpi aasta ööhön ja ykkösestä kymppiin. Liian kaukana, liian kallis, liian kallis, liian kaukana, väärät rodut, vääränkokoinen, väärän värinen...ei se ollutkaan ihan niin helppoa kuin ajattelin.

Viimein osui kohdalle oikeanvärinen ja oikeanrotuinen, mutta kas...liian kaukana ja todellakin liian kallis. Siirryimme kissoihin, lähellä olisi ollut eräs luovutusvalmis pentue ja mä jo suunnittelin hakevani tänään. Ongelmaksi muodostui jälleen kerran raha. Bensakulut, ruoka ja itse kissa...pitäisi vielä Turkuunkin päästä. Fuck! Pitkien pennien laskemisten jälkeen tartuin kolikkoon ja heitin. Klaava. Kohtalon kanssa ei leikitä, saa vain itse turpaansa. Kissa jäi siis hakematta ja mä jäin kierimään turhautumiseen.

Äiti yritti lohduttaa, että joskus vielä vastaan tulee se oikea koira ja kun on paremmin rahaa, on järkevämpää hankkia. Oikeassahan se on, mutta tieto ei riitä sammuttamaan tätä paloa. Mä en kestä. Daran jälkeen...Helmin jälkeen...Helvetti, molempien jälkeen on tullut entistä suurempi tahto onnistua. Tai sitten mua ei vain ole luotu niiden kanssa olemaan. Ehkä joku ylempi voima on päättänyt, ettei mulla saa olla varjokuvaa. Darastakin on tullut uutisia. Se on kuulemma ihan ykköskoira jäljessä ja agilityakin on harrastettu. En voi kieltää, etteikö kirvelisi. En voi kieltää, etteikö mua vieläkin itketä, kun ajattelen että "toi olisin voinut olla mä...mä olisin voinut onnistua sen kanssa." Siinä oli potentiaalia. Se oli maailman paras koira. Nyt se on sitä jonkun muun kanssa.

Huoh. Säälittävä vinkumiseni ei ota loppuakseen. Kun on tyhjä, niin on tyhjä. Kumisee kuin sotarumpu. Olen edelleen jonkinnäköisissä palasissa...

Huoh.

- M.