Perjantai...Pari päivää sitten odotin kauhusta vapisevana tätä aamua, tätä päivää, tätä iltaa ja etenkin tätä yötä. Hieman varovaisesti uskallan luvata, että kyllä tästä hengissä selvitään. Mutta ennen kuin hihkun riemusta, kerron parista viime päivästä, rehellisesti ja suoraan. Koska en jaksa enää esittää.

Tällä viikolla olen alkanut yhä enemmän ja enemmän hautoa ajatusta siitä, että Helmellä olisi parempi koti jossain maatalossa. Koska eilen, mentyäni aamulla suihkuun ja laitettuani poikkeuksellisesti oven kiinni, huomasin neidin tehneen asiansa sohvalle. Ihmettelin sänkyä pedatessani kuinka kaikki tyynyt voivat olla näin märkiä, kun en edes istunut sohvalla, ennen kuin älysin haistaa...ja revin saman tien kaikista tyynyliinat lattialle. Samoin sohvan päällä ollut suojalakana meni pyykkiin. Tarkemmin katseltuani huomasin myös vanhentuneen läikän. Todennäköisesti viime viikonlopun aikana tulleen, koska alkuviikosta ihmettelin imelää hajua kämpässäni, mutta en löytänyt mitään normaalista poikkeavaa. No, tänään siivotessani hoksasin, että se on ihan kunnolla sisuksissa kiinni. Sohva lähtee ensi viikolla ja kissa painuu leikkaukseen lokakuun ekalla viikolla.

Koulussa lahosin heti alkuminuuteilla, mutta en sentään itkenyt. Kerroin Nessulle, mitä Helmi teki ja päätöksestäni luovuttaa se sisarelleni. Sillä kuitenkin olisi mahdollisuus ulkoilla miten haluaisi. Mandi ei kuitenkaan suostunut ottamaan Helmeä. Se sanoi, että sillä on kädet täynnä Mimin, uuden chikun kanssa. Sillä on kuulemma joku ongelma.

Koulussa sain myös tietää, silleen btw-meiningillä, että Ava on tulossa vkolla 42 Karkkilaan. Topi ei ole infonnut mua asiasta edes puolikkaalla sanalla. Eniten mua vitutti se, että kuulin jälleen tällaisen asian joltain muulta kuin mieheltä itseltään. Joten, kun hypärillä lähdin hakemaan terveystiedon vihkoa palautusta varten, mä kilahdin. Aivan totaalisesti. Santtu käveli vierelläni ensin hymyillen skitsoamiselleni, mutta kun oikeasti aloin HUUTAA, se vakavoitui ja hiljeni. Mä huusin koko matkan koululta meille (huikeat 100 metriä) ja vasta rapun oven edessä rauhotuin.

Ja koska päivä oli muutenkin mennyt putkeen, päätin lähteä illalla Karkkilaan, koska en halunnut olla yksin kotonakaan. Vähän ennen kolmea Topi soitti, että se tulee hakemaan meidät. Koko automatkan kuittailin sille jotain, enkä reagoinut oikeastaan mihinkään, miten se yritti mua katsoa tai hymyillä. Mä olin lapsellinen ämmä, mutta kun raivostutti edelleen. Kyllä se siitä lähti, kun päästiin Karkkilaan. Sen jälkeen olikin seuraavan farssin vuoro.

Mandi soitti, aloitti puhelun sanoilla "äiti sanoi, etten saa paasata mut mun on kuitenkin sanottava pari juttua..." ja sitten alkoi sataa paskaa. Mitäs mä sanoin? Se on ulkokissa. Sä oot sitä ja tätä tehnyt väärin. Mä varoitin sua silloin. Blaablaablaa. Lisää negatiivista kuraa. Pieni positiivinen virke väliin ja paskanjauhanta jatkui. Mua alkoi itkettää. Sanoin sille, että kaipaisin joskus täysin tukevaa puhelua. Että se joskus puhuisi mulle niin kuin siskolle, sanoisi lohduttavia sanoja, eikä aina heittäisi kolikkoa ympäri ja antaisi mun kuulla kunniaani. Puhelun loputtua aloin itkeä. Seisoin kylmässä tuulessa, pelkässä hupparissa, täristen ja itkien, Topin pihalla. Nessu tuli halaamaan. Lohdutti. Sanoi, ettei se sitä nyt noin tarkoittanut. Ehkei, mutta ei jumalauta, kun muutenkin on aivan vitun huono fiilis ollut koko päivän.

Kyllä mä siitä taas piristyin. Yläkertaan päästyäni pyyhin levinneitä meikkejäni vessan peilin edessä, huomasin Topin katsovan mua ihmetellen, mutta se ei kysynyt mitään. Vasta illalla, kun se lähti heittämään mua kotiin, mä avauduin sille. Kaikesta. Sanoin, että olen niin lopussa. Energiataso nollissa. En jaksaisi tehdä mitään. En herätä seuraavaan päivään. En halua keskittyä. Haluaisin vain nukkuanukkuanukkua päivien ohi ja toivoa, että kaikki selviytyisi jotenkin itsestään. Tätä en sanonut, mutta mielessäni lisäsin: "Ja toivoisin, että sä tajuat joku päivä, että Ava ei ole sua varten. Koska mä olen se, kenelle sä kerrot asioita, joita ei muut tiedä. Multa sä haluat lämpöä ja läheisyyttä. Ja sä vitun urpo roikut jossain pikkutytössä, joka asuu Pohjoisnavan toisella puolella."

Tultiin meille. Se sanoi käyvänsä vessassa ja jäävänsä hetkeksi. Mä jäin seisomaan keskelle olohuoneen lattiaa. Sohvalla oli jälleen uusi läntti. Revin lakanan pois, hain rätin ja pyyhin sen suurinpiirtein. Hautasin kasvot käsiini ja pidättelin itkua. Topi tuli vessasta. Kysyin haluaako se leipää. Pakenin keittiöön tekemään iltapalaa. Palasin lautasen kanssa, istahdin sängylle ja jäin tuijottamaan eteeni. Musta tuntui, että jos olisin alkanut puhumaan, olisin hajonnut täysin. Topi tekstasi olettavasti Avan kanssa ja kysyi hetken päästä katotaanko telkkaria. Nyökkäsin. Sitten se kuiskasi hiljaa: "Piristyisit nyt."

Pudistelin päätäni ja suljin silmäni, etten olisi alkanut itkeä. No, ei siitä ollut mitään hyötyä. Topi kutsui mut kainaloonsa ja sitten aukesi hanat. Se piti musta kiinni, lohdutti ja hyssytti, oli lähellä ja suuteli mun hiuksia. Se sanoi, että kyllä se elämä vielä tästä. "Koska?", mä kysyin koska helvetti mitään muuta en halunnut niin palavasti tietää. Sopersin angstini lomasta, että mä en jaksa uskoa enää mihinkään ja että kaikki mihin kosken, muuttuu tuhkaksi.

Hetken päästä kokosin itseni, pyysin sitä hakemaan nenäliinoja ja painuin eteisen peilin eteen. Olin kamalan näköinen. Silmämeikkini ei todellakaan ole waterproof, joten muistutin etäisesti pandaa, jonka silmät punersivat väsymyksestä ja itkemisestä. Pelastin sen mitä pelastettavissa oli ja palasin sänkyyn. Sanoin Topille, ettei ole pakko katsoa päin, koska tiedän tasan tarkkaan miltä näytän. Se naurahti ja vastasi, että näytin ihan hyvältä.

Ja kun se lähti, se halasi mua alhaalla (ja tärisi. kun kuittasin siitä, se sanoi "tiedät kyllä miks") ja pussasi, sanoi tulevansa huomenillalla hakemaan. Sisälle päästyäni soitin mutsille, riehuin sille hetken ja löin faktat pöytään. Sanoin kaiken mitä olen tähän kirjoittanut. Puhuimme melkein tunnin, ennen kuin huomasin Topilta tulleen kaksi viestiä. Se ei koskaan lähetä mulle mitään.

Tekstailimme yhteentoista asti kaikennäköistä. Lähinnä lohdutimme toisiamme ja sitten se sanoi sen, minkä toivoin kuulevani: "Lila ei ole todellakaan ole tulossa yöksi." Nyt sormet kyynerpäitä myöden ristissä toivon, että se pitää sanansa.

Tänään olen siivonnut hullun lailla. Tiskasin, pesin pyykkiä kaksi koneellista, imuroin, pesin lattiat ja pyyhin pölyt. Melkein kolme tuntia. Sitten painuin hyvällä omallatunnolla suihkuun ja istuin syvennyksessä, koska jalkani tärisivät rasituksesta. Mietin tätä iltaa. Olemme molemmat selvin päin, joten ongelmia ei pitäisi tulla, mutta hieman epäillen olen liikenteessä. Kuten sanoin, on vaikeaa luottaa enää mihinkään. Sen päätin, että jos käy niin kuin viime lauantaina, niin mä en aio lyödä jarruja. Varsinkaan, jos se lähtee hänen aloitteestaan. Omalla vastuulla niin sanotusti.

Nyt vois mennä syömään ja meikkaamaan.