"Tahdon - niin - paljon - pois - täältä!", hyvin väsynyt ja kipeä Maisa kommentoi peittojen alta.

Hoksasin sunnuntain puhelinkeskustelussa, että kuulostin hyvin sekavalta. Nauroin, sopertelin lauseita, enkä puhunut oikeastaan mitään järkevää. Sinänsä outo tilanne, koska todella odotin puhelua. Tahdoin kertoa Sofille, miten paljon oikeasti haluan muuttaa ja aloittaa elämäni ilman opiskeluja. Harhaa se on, tiedetään, koulut on käytävä ja rahaa on tultava, ennen kuin kykenet toteuttamaan yhtäkään unelmistasi. Olkoon ne miten pieniä ja vaatimattomia tahansa.

Kuitenkin, jälkeenpäin jäi harmittamaan koko puhelu. Tuli jotenkin todella teennäinen olo ja suutuin itselleni, kun en puhunut Sofille niin kuin asiat oikeasti on. Ehkä pakkaa sekoitti äidin soitto ennen Sofia, jolloin yritin koota itseäni, etten olisi pillahtanut itkuun ja etten olisi konahtanut mutsille ihan kunnolla, kun se aloitti sen tutun saarnan ja psyykkauksen. Suututti vaan niin helvetisti. Se jäkättää aina työharjoittelupaikasta ja siitä, että kestän vielä vuoden. Entä jos en? Nytkin kilahtelee siihen malliin ja on vasta syyskuu. Yli puoli vuotta edessä. Ei hirveästi naurata. Ei oikeastaan yhtään.

Duunia on melkoinen määrä koulussa, suurin osa aihealueesta "EVVVK" ja "IHAN SAMA". Mitä sitten teetkin, teet sen yksin ja niin edelleen. Samaa angstipaskaa kuin aiemminkin, toisin nyt hieman parannusta havaittavissa, kun huomautin asiasta eilen. SITÄ PAITSI, saatiin extrahyvää palautetta yksinomaan minun ansiostani. Mainosvideo meni nappiin, loppua pitää hiukan muuttaa, mutta silti. Juhlistimme sitä Hesen hampurilaisten voimin, joka tuli samantien ylös, kun pääsin kotiin. Tai osa tuli, totesin, ettei musta ole yksityisten norjantuntien pitämiseen. Morkkis oli suunnaton, mutta asiassa on jotain hyvääkin. Eilisillasta lähtien olen voinut pahoin ja juossut vessassa housut kintuissa, välillä lavuaariin räkien ja maha poltellen kuin happoneste. Kaikkien etujen mukaisesti päätin jäädä kotiin tarkkailemaan, söinkö eilen jotain pilaantunutta (ei olisi ensimmäinen kerta) vai onko kyseessä mahatauti, joka on karsinut puolet luokasta vuoteenomiksi.

Harmittelin hiukan tätä, koska jos mulla on mahatauti se tarkoittaa sitä, että huominen Kivelän keikka jää väliin ja mä en tykkää sitten yhtään. Ja jään jälkeen koulutehtävissä, voihan vittu, se on tosi surullista. Ei, se on raivostuttavaa, koska se tietää enemmän ja enemmän työtä. Vituttaaaaaargh.

Joko mä pääsen pois täältä?

Eikä olotilaa helpota lainkaan se, että syksyn sateiden mukana tulee ikuinen koiranpentubuumi (kuten kaikkina muinakin vuodenaikoina) ja ikkunan alta pomppii jos jonkinnäköistä karvapalloa. Järkyttävin tunne maailmassa on odottaminen ja se, että oikeasti itket jonkun asian takia. Kyllä, olen säälittävä. En voi sille mitään. Sunnuntaina istuin heela dagen koneella youtuben ihmeellisessä maailmassa katsomassa agility, - toko, - yms kisoja ja vollasin siinä samalla. Ja lueskelin ihmisten treeniblogia ja kuinka he kertovat arjestaan pennun kanssa. Möh, toiset viettää vittumaista elämää 27 neliön sekaisessa yksiössä käyden koulua, joka luokitellaan kategoriaan "enjaksaenää." Toukokuussa opiskelut on opiskeltu ja työelämä kutsuu. Se on se mun juttu. EN JAKSA ODOTTAA, ETTÄ PÄÄSEN HELVETIN KAUAS TÄSTÄ KÄPYKYLÄSTÄ!

Minä oon bigcitygirl, nyt ja aina.