Tiedän, ettei saisi valittaa kuumuudesta, mutta mun sietokyvyn raja alkaa tulla ihan justiinsa vastaan. Vaikka pelkästään istun paikallani, melkein uin hiessä; niin kuuma tämä huusholli on. Yöt ovat tuskaa, joten en yhtään ihmettele, miksi valvon aamuun. Melkein suunnittelen muuttoa kylpyhuoneeseen, siellä sentään on viileää.
Huomaan, ettei Helmikään nauti kesäpäivästä. Se viettää koko päivän kylppärissä ja vasta myöhään illalla auringon siirryttyä keittiön ikkunan nurkkaan, Helmi hiipii syömään ja seurustelemaan kanssani. Sitten se palaa jälleen pimeään, viileään kylpyhuoneeseen. En juurikaan näe kissaani. En ennen kello kymmentä.
Tänään tein jotain, mitä en ole tehnyt sitten K-episodin. Nimittäin kirjauduin chattiin sisälle. Ei mennyt kahta sekuntiakaan, kun toinen toistaan nokkelaampaa onnenonkijaa roikkui jalassa. Vastailin lähinnä kohteliaisuudesta, vedoten siihen, että olin hakemassa vain juttuseuraa, sydän vielä vähän arkana hylkäämisestä. Juttelin erään kolmekymppisen miellyttävän herrasmiehen kanssa. Hän tarjoutui - muiden muassa - satunnaiseksi seksikumppaniksi. Pitkään epäröityäni kieltäydyin ehdotuksesta ja sanoin, etten halua olla vain "fuckbuddy", vaikka se kenties hauskaa olisikin. Miltä se kavereistakin kuulostaisi? Nain itseäni kaksitoista vuotta vanhempaa vain päästäkseni eroon ikineitsyyden taakasta?
Tietysti siinä on puolensa. Kolmekymppinen osaa tempun jos toisenkin. Mutta ei. En vain näe itseäni hänen allaan. Viime elokuinen tempaus sisareni häissä saa riittää. Hänen kanssaan voisinkin. Hän oli tapaus erikseen. Hän pelasti minut tylsistymiskuolemalta, kun sukulaiseni vetivät överit jatkoilla. Hän oli huomaavainen, herrasmies, hellä, kuunteli ja oli juuri sellainen kuin elokuvista. Ei imelä, mutta romanttinen. Ei, hän ei varastanut sydäntäni. Hän on jo naimisissa, kolmen lapsen isä. Tuona elokuisena yönä sain käsityksen, ettei hänen liittonsa sujunut kovinkaan sulokkaasti.
En käyttänyt tilaisuutta hyväkseni. Nyökyttelin ja pahoittelin, koska mies kuulosti todella pettyneeltä. Yksi asia vain johti toiseen. Seksiin asti emme menneet, en olisi voinut katsoa itseäni peiliin seuraavana aamuna, sillä jo pelkkä suuteleminen aiheutti niin suuren syyllisyyden tunnon, että se sattui. Minun vankan moraalikäsitykseni mukaan varattu on varattu, vaikka avioliitto ei enää toimisikaan. Mutta sinä yönä me lohdutimme toisiamme. Ja se jäi siihen yöhön. Niin oli parempi.
Tässä pohtiessani avioliittoa nykymaailmassa, se on mielestäni menettänyt merkityksensä. Sanonta "kunnes kuolema meidät erottaa" on väistynyt kokonaan vihkivaloista. Avioeron saa yhdellä paperilla. Kaikesta on tehty naurettavan helppoa. Yhä nuoremmat ja nuoremmat menevät nopeasti kihloihin, naimisiin ja hankkivat lapsen tai pari. Muutaman vuoden päästä huomataan, että ne piirteet, joihin aikaisemmin rakastui, ovat nyt sietämättömiä. Hyvänä esimerkkinä on sisareni. Kaikella rakkaudella häntä kohtaan: hänen päätöksensä useammin aiheuttavat enemmän mielipahaa kuin mielihyvää.
Sisareni tapasi netissä miehen, parin kuukauden viikonloppu tapailun jälkeen he menivät kihloihin, neljän kuukauden jälkeen ostivat talon ja muuttivat yhteen. Puolen vuoden jälkeen heidän suhteensa oli kriisissä. Niin pahassa, että ero oli lähellä. Sotkussa oli appiukkoja ja muita miehiä, masennusta ja itsemurhahakuisuutta. Joten lienee tarpeetonta sanoa, että viime vuoden huhtikuussa tullut puhelu riitti pudottamaan mut hämmästyksestä polvilleni.
Mandi soitti mulle ja pienen kakistelun jälkeen hän kysyi tulisinko kaasoksi. Olin puoli minuuttia hengittämättä ja hiljaa. En edes muista mitä mä ajattelin. En varmaan mitään järkevää. Tietenkin vastasin kyllä, ainoana siskona se oli melkeinpä velvollisuuteni.
Ja nyt, parin vuoden seurustelun ja vuoden avioliiton jälkeen heidän suhteensa on...jos ei nyt ehjä, niin jotakuinkin toimiva. Mandi suunnittelee perhettä ja toivon todella hänen saavan sen. Mandilla on todettu pieniä lisääntymisongelmia, mutta en voi olla ihailematta nähdessäni hänessä uskomattoman palon saada unelmansa täyteen.
Niin minäkin aion tehdä. Vaikka veren maku suussa.
