"There's something inside me that pulls beneath the surface."

Mä olen hajalla. Aivan totaalisen rikki, särkynyt, palasina, osissa...Millä tahansa kielellä, tälle tuskalle ei ole nimeä. Ei sitä pysty kuvailemaan. Joillekin asioille ei vain mahda mitään ja joskus on tehtävä päätöksiä, jotka aiheuttavat syvän itsevihan vuosiksi eteenpäin. Mutta siltikin, kaikkien näiden painavien tiilien alla mä tiedän...luulen tietäväni, että teen oikein. Enkö teekin? Sanokaa että teen!

"Mä oon himas meikit levällään,
lattial selällään, lasinsirujen keskel,
kiroon mun nykyistä elämää,
vaiks kuori on kunnossa."

Helmi...elämäni ilonaihe, valopilkku ja harmaiden hiuksien aiheuttaja. Huomenna vien hänet portille, josta pääsee kissojen taivaaseen. En yksinkertaisesti voi muuta. Tästä ei tule enää mitään, ei loppua, ei päätöstä. Tuntuu aivan helvetin pahalta. Se on niin nuori, vasta elämänsä alussa, monta polkua kuljettavana. Mutta onnen vierellä kulkee varjo, jota ei pääse karkuun. Pitkien pohdintojen, hermojen menettämisen, hampaiden kiristelyn ja lukuisten lakanapyykkien jälkeen tiesin, että mun on tehtävä ehkä tähänastisen elämäni raskain päätös. En halunnut tätä. En pyytänyt tätä. Jumalauta, maailmassa ei ole yhtään oikeudenmukaisuutta! Koko saatanan pallo yksi iso, mätä omena!

Luoja, mitä mä olen tekemässä? Mitä jos...kuitenkin...ei. Ei. Silti eksyn miettimään, mitä jos? Mitä jos? Mutta ei...

Huomisesta tulee helvetin raskas. Niin tästäkin illasta. Viimeinen ilta. Viimeinen yö. Viimeiset television katselemiset kylki kyljessä. Viimeiset leikit. Viimeinen yö unileluna. Viimeiset kehräykset ja puskemiset. Ei vittu mä oon paha ihminen! Tunnen olevani, luulen olevani!

"Forever in my heart
Forever we will be
Even when your gone
You'll be here in me
Forever."

Mua sattuu. Mä luulin, että olen jollain tasolla päässyt kivun herraksi. Elämä löytää aina uuden kohdan, johon iskeä. Ja se iskee juuri silloin, kun mä uskallan hymyillä.

Mua sattuu. Uskotteko, että sattuu? Mä en tiedä pystynkö olemaan sen vierellä. En halua jättää sitä yksin. Mä haluan olla siinä, loppuun asti. Mun on pakko pystyä siihen. Helmen takia. Mä en voisi jättää sitä sinne ja vain lähteä pois. Vaikka mua sattuisi, mä aion olla siinä.

Viimeinen ilta...voi hyvä Jumala, miksi sä teet näin mulle? Miksi sä annat mun kärsiä? Mikset sä vaan saman tien vie multa pois kaikkea, kerralla? Tai ehkä pitäisi kysyä, mitä sä vielä haluat? Mun sielun? Koska sydämestä ei ole kohta enää jäljellä mitään.

Oi katso, siellä sataa mustaa lunta!

Ehkä mä joskus ymmärrän, että tämä on kaikki Helmen parhaaksi. Ehkä mä joskus lopetan itseni syyttämisen. Ehkä mä joskus ymmärrän, että aurinko alkaa paistamaan myös mun koirankoppiini. Ehkä mun on alettava oppimaan, ettei mikään mun kurjassa, koinsyömässä, tunneraiskatussa elämässä ole pysyvää. Kaikki hajoaa, katoaa, murtuu tai kaatuu. Vittu, joka ikinen kerta!

Tiedättekö mitä mä sanoin Helmelle kesällä? "Kävi miten kävi, me ollaan aina yhdessä." Mä valehtelin sille ja itselleni. Mutta se klisee kuulosti niin hyvältä ääneen sanottuna. Melkein itsekin uskoi siihen. Mä sanoin niin Darallekin. Hah, naurattaa oma naiivisuus!

Mä menen nyt. Kello tikittää kohti tuhoa.

Helmelle:

"We met, it seems, such a short time ago
You looked at me - needing me so
Yet from your sadness
Our happiness grew
And I found out I needed you too
I remember how we used to play
I recall those rainy days
And now I find - we're both alone

Goodbye may seem forever
Farewell is like the end
But in my heart is a memory
And there you'll always be."

 

Ja ehkä me kohdataan sateenkaarisillan toisella puolella...

- Maisa

P.S "Siitä tulee hienoin kissaenkeli ikinä." - Sofi.