Eilen oli perjantai. Tänään on lauantai. Huomenna on sunnuntai. Kun herään maanantaiaamuun, on kaksi päivää koulujen alkuun. Kammottavaa. Kesän alussa tuntui, että joka ikinen päivä oli pitempi kuin nälkävuosi ja joka ikinen tunti oli tahmea ja kulki etanan vauhtia. Nyt, viimeisenä lomaviikonloppuna, eksyn miettimään mitä tein koko kesän aikana. Saldo ei ole kovin mairitteleva.

Lähes koko kesän vietin Turussa, äitini asunnossa, osaksi yksin. Pari kertaa tuli nähtyä Sofia, kävimme kerran rannalla ja toisen kerran Ikeassa. Niin ja tietysti Pinkin keikka. Emppu tuli käymään. Kävin Kemiössä kerran. Kävin kirjastossa kerran. Loput puolitoista kuukautta istuin tv-tuolissa katsomassa leffoja. Kuinka masentavaa? Oikeasti. Viime kesäni oli huomattavasti tapahtumarikkaampi, vaikka olin alaikäinen.

Viime kesänä olin Sofin kanssa ainakin kuusi kertaa rannalla. Eräällä kerralla kävimme Myllyssä, Mynämäellä ja vain tapoimme aikaa. Viime kesänä vietin osan ajastani Kemiössä. Olin töissä. Oli harvoja päiviä, kun istuin alas katsomaan televisiota. Ei helvetti. Oikeasti, ei helvetin helvetti. Musta on tulossa tylsä. Jokin menee pahasti vikaan. Ei voi olla edes mahdollista.

No, se siitä ihmettelystä. Niin kutsuttu elämäni kulkee omaa rataansa ohjaan sitä tai en. Eilen toisin tuli yllätystekstari Kikin suunnalta. Tai oikeastaan, aloitetaan torstaista, jolloin tuli yllätyspuhelu. Tai hitto palataan samantien keskiviikkoon.

Olin järjestelmällisesti kirjoittanut rästihommat ruutupaperille ja alleviivannut deadlinella kulkevat asiat kuin säntillinen ekaluokkalainen. Tiistaina otin yhteyttä mahdollisiin työharjoittelupaikkoihin ja pienien teknisten ongelmien jälkeen sain syksyksi paikan Air Hotellista, sopivan matkan päässä kotoani. Oli aivan mielettömän hyvä fiilis. Sofikin soitti saaneensa koulupaikan ja olin hänenkin puolestaan onnellinen. Ajatus siitä, että Sofi lähtee Kuopioon, on jollain tasolla vielä absurdi, mutta olen tyytyväinen siihen, ettei hän jäänyt tyhjän päälle kuten eräät pari vuotta sitten.

No, keskiviikkona tuli iltakymmeneltä Santulta puhelu. Se kysyi voisiko tulla meille ensi viikolla nimim. puhuttavaa on. Se sanoi, että sen pää hajoaa, jos se ei pääse jakamaan ahdistustaan kenenkään kanssa ja mä olen tällä hetkellä ainoa, joka häntä ymmärtää. Hieman hämilläni toisen kummallisesta sävystä lupasin, että olen maanantaina tavoitettavissa. Hän lupasi varmistaa holhoojiltaan, että asia on ok myös heidän puoleltaan ja sanoi ilmoittelevansa vkonlopun aikana.

Niin ja eilen maatessani sohvalla sipsikulhon (bad girl!) ja olutpullon (very bad girl!) kanssa, tuli puhelimeeni tekstari. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs: "Mitä teet?" Vastasin totuudenmukaisesti, etten mitään ja vastauksena tuli: "Ok, me tullaan moikkaa sua nyt." Jaahas. No ei muuta kuin hynttyitä niskaan.

Ja niin etupihallemme kurvasi Mä oon niin leija - kappaleen (voi luoja...) tahdissa kadonneet ystäväni, kaikki tunkivat halaamaan ja tunnin ajan vaihdoimme kuulumisia. Sitten ne vetosivat kiireelliseen toimitukseen, joka vartosi auton takakontissa viemistä omistajalleen ja joka piakkoin olisi niin lämmin, ettei sitä joisi idioottikaan. Mä seurasin kuskin ja Kikin välistä kismailua ja vilkuilin epäröiden Santun suuntaan. Tämä juttu on liian pitkä kerrottavaksi blogissa, mutta yhteenvetona tilanne on tämä: kuski on ihastunut Kikiin ja siitä tietävät kaikki. Pahaksi onneksi kuski ei tainnut tajuta aiheuttamaansa mielipahaa kisuttaessaan etupenkille vajonnutta Kikiä. No, ne lähtivät sitten viemään kaljatoimitusta perille ja mä palasin sisälle tupakanhajuisena ja väsyneenä.

Ei mennyt puolta tuntiakaan, kun puhelimeeni tuli kaksi viestiä. Santulta. Ensimmäisessä se tilitti kuskin röyhkeyttä ja valitti jälleen päänsä lahoamista ja todella toivoi näkevänsä mut maanantaina. Loppuun oli laitettu maagiset sanat: "Sä olet eka kehen pystyn luottaa." Luoja, se oli kuin hunajaa korvilleni. Koko kesän olen potenut sitä, että olen jäänyt sivuun kaikista inside-jutuista ja sitten tämä ahdistunut nuorimies väläyttää juuri ne sanat, mitä olen toivonut kuulevani. Tuli olo, että "I'm back in the game, man!" Toiseen viestiin se oli laittanut, ettei enää kauan jaksaisi tätä tilannetta. Hieman hengettömästi lohdutin, että niillä oli vain ensimmäisen vuoden kriisi ja kyllä se siitä suttaantuisi.

Nyt, ainoa asia mikä mua huolestuttaa on se, etten ole mikään parhain neuvonantaja parisuhdeasioissa. Omani eivät ole kestäneet kolmea kuukautta pidempään ja sekin oli sitä aikaa, kun pideltiin kädestä ja pussailtiin poskelle. Ja mitä jos Kiki kysyy, onko Santtu puhunut mulle mitään? Valehtelenko, etten tiedä mistään mitään? Mitä ihmettä mä teen? Vihaan näitä tilanteita, kun olen puun ja kuoren välissä. Sanon mitä tahansa, niin olen kuitenkin nesteessä. En voi kertoa Kikille Santun avautumisesta, enkä myöskään voi valita puolia. On vain pakko nostaa kädet pystyyn ja huutaa, ettei sotkeudu niiden soppaan enempää. Ja silti mun pitäisi pystyä tukea kumpaakin tasapuolisesti. Syvä huokaus. Miksi joudun tilanteisiin, jota haluan viimeiseksi?

Hieman kauhunsekaisin tuntein odotan maanantaita. Osaksi sen takia, että Santtu kuulosti todella olevansa säröillä. Osaksi sen takia, etten yhtään tiedä mitä odottaa. Vihaa, katkeruutta, itkua? Siinä sitten pitäisi osata lohduttaa ilman, että vaikuttaa feikiltä. Voi pyhä paska.

Lähden jatkamaan Sinkkuelämää-maratoonin katsomista ja etsimään vastauksia.

Huoh.