"Hey you!
Look what you have done to me!"

Olen addiktoitunut blogiini. Liikaa vapaa-aikaa ja aivan liikaa ajatuksia. Kysymyksiä, ei vastauksia. Tahtoa, ei rohkeutta. Hukassa, ei tietoa mihin pitäisi mennä, mitä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi sanoa.

Mä olen sekoamassa tämän Edi-asian tiimoilta. Mennessäni Namulandiaan toivon koko ajan, että se tulee torille. Tekisi mieli lähettää viestiä, kysyä missä se menee ja niin edelleen, mutta tiedän paljastavani itseni. Järkyttävä tunne, kun täytyy pitää itsensä lyhyessä hihnassa, etten ylly ihan vallattomaksi. Ihan naurettavaa, nolottaa. Kaikki näyttää kirjoitettuna niin epätoivoiselta ja säälittävältä, että rupee oksettamaan.

Inhoan sitä, että ihminen, joka viimein kykenee herättämään mussa kuolleet tunteet, on niin väärä kuin olla jo voi. Sen tietää, sen tuntee, kun asia ei tule EDIstymään mitenkään. Sehän se tässä eniten repii hajalle. Kun samaan aikaan toivoo, haluaa, odottaa ja kuitenkin tietää, että viidakon lakeja vastaan on turha taistella.

Ei saa, jos ei edes yritä, niin mä neuvon muille. Jostain syystä oman neuvon noudattaminen on muuttunut sellaiseksi, etten itse kykene siihen. Pelottaa torjunta, pelottaa seuraukset, ihan kuten kaikilla muillakin, Topinkin kanssa joskus aikoja sitten. Mutta Topin kanssa oli eri asia. Siltä sai selvää vastakaikua, loppujen lopuksi. Päädyin muuten sen kanssa eilen samalle takapenkille. Heitettiin sitä Nummelasta Karkkilaan ja päinvastoin. Jätkä oli melkoisessa tuubassa. Se oli yllättävän mukavakin alkuillasta, mutta sitten se rupesi muistelemaan, kuinka oli käynyt meillä juomassa kahvia. Mä tunsin, kuinka jossain rasahti ja kiljaisin: "Okei Topias kiitos riittää!"

Eilen kuulin hämmentäviä juttuja. Miki on kuulemma täydellisen kusessa minuun. Ahdistavaa. Miten torjutaan hienovaraisesti? Ei helvetin helvetin helvetti. Se oli kuulemma avautunut Nitalle, että olen vaikea tapaus ja aikoo ihan just luovuttaa. Noh, Nita viisaana blondina oli päätynyt rohkaisemaan jätkää. Ei jeesus, mä kilahdin! Kysyin, miten se kehtaa sanoa noin, hajottaa koko ihmisen vielä turhilla toiveilla. Nita yritti puolustella, että se oli niin epätoivoinen. Mä sanoin, että jos se vielä tulee puheeksi, niin tekee selväksi mun kantani tai mä sanon sille itse ja sitten on turha kitistä mistään. Että mulla menee hermo.

Sitä paitsi Nitalla on joku pakkomielteinen tarve etsiä mulle miestä. Mikiäkin se on tyrkyttänyt ties miten pitkään. Mua ei kiinnosta, ei yhtään, ei edes hiekanjyvän miljoonasosaa. Kiinnostukseni kohde on joku aivan muu, kuten olette varmasti huomanneet.

Mä rupesin eilen, päästessäni aamutunneilla kotiin, kelaamaan Ediä. Sen naururyppyjä silmäkulmissa, ääntä, naurua, juttuja, ihan kaikkea siinä ihmisessä. Miten on voinut käydä näin? Olinhan mä jo marraskuussa pienesti ihastunut siihen, sitten se koko homma jotenkin jäi ja nyt taas. Narkolepsiatunteet, niin sanoakseni.

Sitä voi ihminen olla hukassa...

Tänään taas Karkkilaan, olettaisin. Katsotaan mitä tulee.

- Machete.