Keskiviikko, 19 päivää.

Jonkin sortin ennätys. En voi siltikään täydellisesti kieltää, etteikö demonit edelleen asuisi kanssani saman katon alla ja etteikö tietyt laulut, tietyt asiat saa minua pohtimaan, pitäisikö keskustella Hackmannin kanssa. Kuitenkin, melkein kolme viikkoa kuivilla, haavat ovat parantuneet ja haalistuneet. Ärsyttävintä tässä on se, että nyt kun tiedän astuneeni jonkin kynnyksen yli, seuraava romahdus voi olla pahempi. Tai siis, se pettymyksen määrä, mikä tulee tuulen mukana saattaa rusentaa mut kokonaan. Kolme viikkoa. Se on pitkä aika ja vaikka ahdistus välillä puree, mä yritän kestää sen. Toistaiseksi se on onnistunut.

Mä tiesin, että viikonloppukirjoitukseni olisi pitänyt julkaista maanantaina, mutta olin yksinkertaisesti niin kuollut, etten jaksanut ajatellakaan koneelle raahautumista ja puhuin mutsin kanssa puolitoista tuntia puhelimessa. Se kertoi, että Mandi oli ottanut yhteyttä isäänsä. Tästä inspiroituneena, minäkin nostin asian tapetille. Joskus pari-kolme vuotta sitten puhuin asiasta ensimmäisen kerran. Ajattelin, kuinka mielenkiintoista olisi kohdata ihminen menneisyydestä pitkän ajan jälkeen. Pystyisikö se antaa asioiden nukkua vai repisikö se taas kaikki auki? Pystyisikö se jatkamaan elämää, tulevaisuutta kuten normaalit ihmiset? Pystyisikö se antaa olla?

Joka tapauksessa, puhelun jälkeen lähetin infopalveluun viestiä. Nyt mulla on kännykässäni viesti, joka sisältää sekä puhelinnumeron, että osoitteen. No, jälkimmäisen mä tiesinkin, sama talo kuin lapsuudessani. Kerrosta alempana. Rohkeutta soittamiseen ei ole vielä ollut, halua sitäkin enemmän. Mä olen päivän aikana monta kertaa pysähtynyt ja näppäillyt numeron näyttöön, mutta vihreän luurin painaminen on ylitsepääsemätön este. Haluan ja olen utelias kuulemaan vastaanotosta, vaikka se pelottaa ihan mielettömästi.

Mutta totesin, että 14 vuoden avioeron ja tappelun, 5 vuoden yhteyskatkon ja välien rikkoutumisen jälkeen...no, olisiko korkea aika jo antaa olla? Mä olen kulkenut melko pitkän matkan tullakseni tähän päätökseen ja tilanteeseen. Eikö se kerro jo jotain, että olen valmis antamaan anteeksi ja hyväksymään hänet takaisin elämääni? Koska tämä on ainutkertainen tilaisuus ja jos tämän kusee, niin toista on turha tulla pyytämään. 14 vuoden ajan mä kuuntelin riitoja, manipulointia, haukkumista molemmilta puolilta ja kun kuppi sitten kellahti nurin 2006 marraskuussa, oli turha syyttää ketään muuta kuin itseään. Siihen ei vaikuttanut kenenkään muun mielipide. Mulla vain keitti yli. Ja jos tästä tulee puhetta, teen sen selväksi. Olinhan mä joskus varsinainen lapsinero.

Yksin en sitä pysty tekemään ja se on varma jos joku asia on varma niin se on aivan varma. Ajattelin pyytää Ässää mukaan, se on sopivan itsevarma, tarpeeksi luja puolustuskilpi, vahva tukipilari, johon uskaltaa nojata. Henkistä ja fyysistä tukea. En usko, että mitään kamalan järkyttävää tapahtuu, mutta koskaan ei voi tietää. Onpahan ainakin taustajoukot, jos sota syttyy.

Jätetään asia hautumaan. Lupaan infota heti, kun teen sen tai saan tarpeeksi rohkeutta asiaan.

Take care, Maissilapsi.