Jos antaa kaikkensa ja ei siltikään kestä, voiko sanoa luovuttavansa?

Sitä ykskaks pysähtyy miettimään (helvetti mun elämä on kusten juostu) ja mitä mä olen tehny sen hyväksi? En ainakaan estänyt. En mä ole osannut. Kunhan olen pysytellyt kyydissä ja odottanut jonkun lyövän jarrut pohjaan.

Mä näin viime yönä unta, että olin kotka ja osasin lentää sumuisen taivaan halki ja ihan lähellä merenpintaa. Kuvitelkaa toi näky päähänne ja lukekaa sitten eteenpäin.

Uni päättyi, kun jättimäinen tuulenpuuska pyöräytti mut alas, mä vajosin meren tummiin syvyyksiin ja sitten se tuli. Hai. Ei mikään ihan normaalisize vaan aika helvetin iso. Sen hampaat keihästi mun ruumiin yhdellä puraisulla. 

Siihen mä heräsin. Olin pudonnut lattialle, tuskahiessä kylpien, hengittäen kiivaasti ja raskaasti kuin Cooperin testin jälkeen. Oli vielä yö, kello vasta neljä tai jotain. Mä mietin, että taasko mä alan näkemään niitä haita. Pienenmpänä mä aina piirtelin lentäviä haita, jotka halusivat syödä mut ja kaikki mun rakkaat.

Ne loppuivat 7 vuodeksi. Nyt ne on palanneet. 

Mä en uskaltanut enää nukahtaa. Pyörin vaan sängyssä ja yritin miettiä kauniita asioita (kukkasia perhosia) ja huomista päivää. Jossain vaiheessa mä taisin sitten sammua.

Aamulla mä nauroin, että olin kuvitellut kaiken. Nyt musta tuntuu, ettei se ehkä olekaan niin. Jos...Äh, se on niin monimutkaista enkä mä kykene ymmärtämään omaa järjenjuoksuani niin kuin ei kukaan muukaan, joten niiltä on turha kysyä neuvoa.

Mä en uskalla nukkua ens yönä. Pakkohan mun on. Pelot sysätä syrjään, ilot tuoda tilalle.

Helpommin sanottu kuin tehty.