Huoh.

Se oli viimeinen päivä Nummelassa, loppusiivous ja jäljelle jääneiden kamojen (eli siivoustarvikkeiden ja parin jätesäkin) raahaaminen autoon. Seisoessani tyhjässä, kaikuvassa huoneistossa, katsellessani talviselle pihamaalle, oli itku herkässä. Siinä asunnossa on koettu paljon: itkua ja surua, iloa, katumusta, murtumista, tunnustuksia, salaisuuksia, vihaa, pelkoa...Lähes kaikki tunneskaalat on käyty läpi. Niiden seinien sisällä on nähty kaikki: pettämistä, valehtelemista, naurua, heikkoutta, onnen hetkiä, pitkiä yöunia, leffailtoja. Kahden vuoden ajan se pieni koirankoppi oli mun koti, pakotie, piilopaikka. Kolo, jossa saatoin olla oma itseni.

Seisoin ikkunan edessä ja hengittelin syvään. Entinen oli jäämässä taakse ja uusi elämä virallisesti alkamassa kotikaupungissani. Hiukan jännitti. Nyt ei ole enää minkäänlaista kiintopistettä Uudellamaalla. Vain lyhyitä pyrähdyksiä kouluun. Kolme vuotta sitten uskoin, etten tule viihtymään Nummelassa. Kaksi vuotta sitten uskoin jääväni Nummelaan. Vuosi sitten aloin tuntemaan polttavaa halua pois. Ja nyt, istuessani uudessa asunnossani, olen epävarmempi kuin aikoihin. Teinkö oikean ratkaisun?

Haikein, raskain sydämin kuiskasin asunnolle hyvästit ja painoin oven kiinni. Kävin viemässä avaimet henkilölle, joka palauttaa ne maanantaina. Lähtiessäni ajamaan Turkuun, olin hiljainen. Pääsin liittymään asti, kun aloin itkeä. Ääneni särkyi kesken laulamisen. Itkin koko matkan Nummelasta Saloon ja sitten pakottauduin rauhoittumaan. En tiedä, kuinka kovaa olen ajanut. Olen kuitenkin hengissä.

Mietin, mitä olen kokenut ja nähnyt. Mietin Eelistä ja sitä, kuinka en saanutkaan häntä. Mietin Topia ja Nitaa. Mietin Krisua. Mietin poikia yleisesti. Ehkä eniten kuitenkin Eelistä. Jossain syvällä, hyvin syvällä lukkojen takana kytee edelleen Tunne. Alan ymmärtää, mitä ihmiset tarkoittavat "viiden vuoden ihastumisella." Se todellakin on mahdollista. Pahinta: se on olemassa. Mä mietin Eeliksen ulkonäköä, parhaimpia vitsejä; kohokohtaa, kun olin heillä yötä; Lahden reissua...ihan kaikkea. Kelasin läpi parhaimmat hetket poikien kanssa: Forssan reissu pimeällä tiellä ja Witchcraft ja Mökkitie soivat repeatilla komean mieskuoron voimin.

Mulle tulee ihan mieletön ikävä. Mä joudun aloittamaan kaiken alusta.

En olisi voinut uskoa, että käpykylän hyvästeleminen olisi noin vaikeaa. En uskaltanut mennä moikkaamaan poikia. En olisi pysynyt koossa heidän edessään. Olin eilen Nitan kanssa stand up-illassa ja se sanoi, että Jossu oli kysellyt, missä mä olin kun ei ollut näkynyt. Kävi samalla tavalla niin kuin aina: eivät ne ole mua unohtaneet. Hyvin lämmin tunne. Ensi kerralla sitten, kun olen päässyt yli. Ikävä on silti.

Ilta on kulunut vaitonnaisissa merkeissä. Piti siivota, en halunnut. Kävin lähikaupasta ostamassa mäyräkoiran, ei huvittanut juoda, vaikka suunnittelin vetäväni itseni vesinokkaeläimeksi. Ei huvita katsoa leffoja, eikä telkkaria. Putous pyörii taustalla, mutta vitsit ei naurata. Mä makaan sohvalla, suklaalevy on vieressä, mutta en ole syönyt kuin muutaman palan. Sipsikippo palloilee lattialla, ei tee mieli syödä niitäkään. Olo on veltto. Vähän tyhjä. Ja itkettää. En uskalla lukea viime vuosien takaisia blogikirjoituksia.

Kuitenkin...mä olen jotenkin alitajunnassa pitänyt koppani kasassa. Paljon on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana: teen kahta työtä, muutto, paperisota sossun + Kelan kanssa, pentuproggis, rahaongelmat...Tuntuu, että pyörii liian monta hernettä samanaikaisesti. Iltaisin, kaatuessani lopen uupuneena sänkyyn yhdeksän aikoihin, hoen itselleni mantraa "sä olet vahva. sä jaksat kyllä. vain kevääseen. kyllä sä kestät. nyt et vittu hajoa!" Olen kuitti. Caputsiino. Mutta en nukahda heti. Pallottelen ajatuksia päässäni. Tuijotan uutta asuntoani pimeässä. Opettelen sanomaan "koti". Säpsähtelen öisin hereille ja tarkistan, että kello on soimassa, etten vaan nuku pommiin. Mulla ei ole varaa menettää tätä työtä. Jokaisesta mokasta pelkään lentäväni pihalle. Nitalla on burn-out, sillä on lääkitys ja saikkis päällä. Sen valmistuminen siirtyy. Mulla ei voi siirtyä. Ei vaan vittu voi!

Aamuisin herään heti kellon soittoon. Tuntuu, etten ole nukkunut yhtään. Käynnistän aamuni kuin robotti. Väsyneenä ja narkkarin näköisenä lähden töihin. Vedän maskit eteen. Senhän mä osaan.

Ei ole tarkoitus valittaa. Kerron vain missä mennään. Olen kaikille - taas kerran - vakuutellut, että pärjään. Kyllähän nuorena jaksaa takoa montaakin eri rautaa. Välillä ei vaan jaksa. Kohta en enää jaksa. Mutta vielä...vielä ei olla rajan yli. Lähellä, mutta ei yli. Sitten kun ollaan, lupaan painaa jarrua. Nyt en voi. En vaan voi. Pakkomielteeni uuvuttaa mut täysin, stressaa mut hengiltä, tajuatteko te että se pentu on mulle henki ja elämä!? Mä en kestä jos en saa sitä. Millään ei ole sen jälkeen merkitystä. Valmistumisella, työllä, tulevaisuudella. Pelottavaa sanoa niin, vaikuttaa jotenkin kauhean aikuismaiselta ja lopulliselta. Kuin puhuisin lapsesta. Se on mulle niin iso asia. Ymmärrättekö te? Mä olen vuoden pedannut sen eteen. Tämä homma ei voi kusta. Ei voi.

Onneksi olen järjissäni. Totta kai olen tehnyt plan B:n. Kuten aina. Järkevä Maisa tekee varasuunnitelmia - ja virityksiä. Maailma ei kaadu siihen, ei kokonaan.

Tiedättekö mikä on pahinta? 

Hackmann. Ja demonit.

Se on aloittanut taas huudot.

Mä en vittu...jaksa. En voi. Mun on oltava, kestettävä, jaksettava. Koska mä en voi joka ikinen vuosi romahtaa. Ei se saatana ole tilastollisesti enää mahdollista. Tuntuu vaan, että mulle tapahtuu niin helvetisti asioita. Koko ajan. Repatilla.

Tiedättekö mikä on toiseksi pahinta?

Pendulumin Witchcraft. Se hetki, kun toukokuussa Eelis katsoi mua ja sanoi "Does it feel like your head to lean on?" Mä kuuntelin sitä tänään, kun tulin kotiin. Ajelin motaria pitkin ja itkin. Aika säädyllisesti kylläkin, kyyneleet vaan valui ja mä räpyttelin silmiäni, että näkisin eteeni.

Apulannan Odotus. Se oli toinen.

"Hölmöistä hölmöin ei vieläkään kohdannut vertaistaan,
taas voittajalle kruunu ojennetaan." Se pieni sielusydänkuolema, kun kuulin Eeliksen ja Kitin seurustelevan. Sinne meni kaikki. Ihan kaikki. Vitun urpo typerys. Ääliö naiivi läski paska. Mitä ikinä kuvittelitkaan, luulit väärin. Vitun tyhmä.

FFDP:n Coming Down. Se on kolmas. "I could never be what you want me to. You will never see what's inside of me."

BFMV - Say goodnight. Oikeastaan kaikki sillä levyllä sai mut itkemään. "Hearing your pulse go on and on and on."

On vähän sekava olo. Johtunee alkoholista. Tai huumeista. Tai unettomuudesta. Siitä, että vitsailen olevani pingviini. Luulen olevani pingviini. Sekoan kun näen pingviinejä telkkarissa tai kultaseppäliikkeen ikkunassa.

Minäkin tarvitsen lääkityksen Hackmannia vastaan. Mä heitin muuton yhteydessä suojaavan siteen pois. Viimeksi retkahtaessani hetkellisesti viilsin nilkkaan. Se ei näkynyt, vaikka joku (=äiti) olisi tehnyt pistarin. Se olisi käskenyt vetämään hihat korviin. Eikä olisi nähnyt mitään.

Eikä kukaan muukaan olisi tajunnut mitään.

- M.

P.S Kaksi päivää sitten, 26.1. tuli vuosi kuluneeksi Helmen poismenosta. Ikävä on edelleen iso, This Landin kuunteleminen saa aikaan hysteerisiä itkukohtauksia. Mä en saa itsestäni sitä pois, ettenkö olisi paha ihminen. Murhaaja. Antaisin mitä tahansa, että saisin Helmen takaisin. Tai pidellä sitä vielä kerran. Kertoa, kuinka pahoillani olen ja luvata, että vuoden päästä kaikki muuttuisi.

P.P.S Mä antaisin mitä tahansa siitä, ettei mun tarvitsisi olla yksin nyt. Omien demonieni kanssa. Mä pelkään tätä yötä. Olen nukkunut tähän mennessä valot kiinni. Nyt en tiedä...