"It starts with one thing
I don't know why
It doesn't even matter how hard you try keep that in mind"

On torstai, asiat selvitetty, ihmisten ilmoilla käyty ja viikonloppu lupaa mitä vaan. Olen melko hilpeällä tuulella. Ottaen huomioon, että puoli tuntia sitten minä avasin suuni viimeistä kertaa lauseeseen: "Meidän pitäisi puhua."

"I tried so hard
And got so far
But in the end
It doesn't even matter"

Eilen tosiaan lähdin Nessulle. Olin koko viikon odottanut keskiviikkoa kuin kuuta nousevaa. Koska alkuviikko oli tuskaa. Mulla ei ollut mitään tekemistä. Tai no, sain nukuttua puoleen päivään. Maanantaina löysäilin hyvillä mielin, myönnyin pesemään pari koneellista pyykkiä ja katselin Sinkkuelämän ekan tuotantokauden. Tiistaina alkoi tulla taas levoton olo. Pyörin neliöiden sisällä tietämättä mitä tehdä, mihin mennä, kenen kanssa. Puoli viiden aikaan alkoi ahdistaa sen verran, että painelin hetkeksi pihalle seisomaan. Kuinka typerältä se saattoikaan näyttää? Seisoin rapun edessä, fleecessä ja kotihousuissa, tukka pesemättömänä ja sekaisella ponnarilla, ilman meikkiä, väsyneenä ja varmasti vittuuntuneen näköisenä. Olin vartin verran siinä, ennen kuin palasin sisälle. Loppuilta meni miten meni. Ei hyvin, ei huonosti.

Eilen laitoin vähän ennen kolmea viestin, että voinko tulla aikaisemmin mitä oli sovittu. Ei käynyt. Vastaus aiheutti kulmien kohottelua ja pienen ihmetyksen - ja tuttuun tapaan myös vitutuksen. Ihmettelin, mikä oli niin salaista, etten voinut aikaisemmin mennä. (No ei mikään, Topi kuulemma vain nukkui...tiedä sitten...vainoharhainen minä, saanko esitellä) Päädyin siis mutsin serkulle istuskelemaan ja laskemaan minuutteja. MT on muuten tosi mukava, mutta tikusta revityt jutut ja kertomukset ihmisistä, joita en tunne ei pahemmin jaksaneet kiinnostaa. En pystynyt keskittymään. Vilkuilin vähän väliä kelloa ja tasan neljältä ilmoitin, että nyt mennään ready or not.

Topi ja Nessu tulivat nappaamaan mut torilta. Mut laitettiin takapenkille. Tiedän, että se on pieni juttu ja yksi lysti missä sitä istuu, mutta mä olen aina istunut etupenkillä. Ainakin silloin, jos ollaan oltu kolmestaan. Topi ja Nessu heittivät keskenäistä inside-läppää. Mä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Paskaksi suoraan sanottuna. Kaiken lisäksi mulle tuli ihan helvetin paha olo. Pistin auton pysähtymään kolmesti, jonka aikana kaoin mikropäivällistäni kurkusta ja mietin elämäni kurjuutta. Kyllä se siitä sitten taas. Niin kuin aina.

Tänään oli huomattavasti parempi päivä. Istahdin lupia kyselemättä eteen ja viis veisasin, vaikka Topia ei olisi haluttanut, että istun siinä. Kyllä se mun kanssa jutteli ja nauroi kaikkea, ihan niin kuin ennen. Asiasta keskustelukin sujui tosi hyvin. Sanoin, että mua loukkasi eniten hänen tapansa sulkea mut aiheen ulkopuolelle, vaikka mulle sen nimenomaan olisi pitänyt puhua. Sanoin, että mua loukkasi se, että kuulin sen Santulta ja Nessulta. Ja sanoin, että mun puolesta ollaan fine. Olen kahden viikon ajan saanut rankemman kautta siedätyshoitoa, ettei suurempia tunteita pahemmin enää ole...Okei, ketä mä huijaan? Onhan niitä. Kestän olla hänen kanssaan ystävä, mutta en kestäisi katsoa vierestä, jos hän kisuttaisi toista muijaa. Kestän olla hänen kanssaan samassa sängyssä koskematta, mutta en kestäisi katsoa, jos hän koskisi muita. Anyway, tilanne on nyt selvä ja tämän jälkeen toivon, ettei mun tarvitse enää aiheesta puhua. Koska mä en jaksa enää.

Ja sanoin, että ensi kerralla puhuu mulle suoraan. Se vastasi, että sitä oli pelottanut mun reaktio. Olin hetken aikaa puulla päähän lyöty. Meinasiko se jätkä jättää kertomatta vain siksi, että pelkäsi miten otan asian? Ei jumalauta. Se oli oikeasti sillä linjalla, että kyllä se ämmä itsekin selvittää asian, etenkin jos jatkan samalla tylyllä menolla. Oli pienestä kiinni, etten noudattanut Sofin neuvoa ja vetässyt sitä turpaan.

Sanoin myös viime viikosta ja lauantaista. Kerroin öistä, jolloin en ollut nukkunut. Kerroin, kuinka pettynyt olin, etten ole nähnyt äitiä tai kavereita. Se sanoi ymmärtävänsä. Ja se sanoi sen hitaasti ja painokkaasti. Silloin tiesin, että se oikeasti ymmärsi. Topi harvoin käyttää sitä äänensävyä. Se oli tosissaan. Tein myös selväksi, että Turkuun mentäessä kukaan ei juo mitään alkoholipitoista tai auto tekee 180 asteen käännöksen ja palaa Karkkilaan välittömästi.

"Trying to hold on, but didn't even know
Wasted it all just to watch you go
I kept everything inside and even though I tried, it all fell apart"

Sain Topin nauramaan kertomalla kommentistani Roselle (ks. edellinen kirjoitus) ja lauantain vitutuskohtauksesta, jolloin riehuin Subaru-kuskille ja Santulle ABC:n kätköissä. Sen, kuinka olin pakottautunut rauhoittumaan Kikan pihalla. Yhdestä asiasta olin tosi otettu. Se katsoi mua koko ajan silmiin, kun puhuin. Ihan koko ajan. Häiritsi vain se, kuinka helvetin hyvännäköiseltä se näytti, kun se katsoi mua. Häiritsee edelleen se, miten tarkasti pistin yksityiskohdat hänessä merkille. Sen, miten Topin silmät kiilsi, tuijotuksen intensiivisyys, miten se seisoi - kädet taskuissa, rennosti seinään nojaten - ja hymyili - toisella suupielellä, viekkaana ja syötävän suloisena -

"I’ve put my trust in you
Pushed as far as I can go
And for all this
There's only one thing you should know"

En ole katkera enkä vihainen...en enää. Olen vain pettynyt. Koska sen kerran kun uskalsin ihastua, uskalsin luottaa, uskalsin avata sydämeni, mä sain kokea karvaan tappion rakkautta vastaan. Luovuin ajat sitten ajatuksesta, että mäkin joskus olisin onnellinen. En vain jaksa uskoa asiaan, johon ei ole tullut mitään muutosta koko kuuden vuoden aikana. Että yläkerrassa joku vihaa mua ja rankaisee mua hamaan loppuun asti virheistäni.

Ja sitten ilmoitus, joka on pakko kertoa, koska lupasin lopettaa teeskentelemisen. Minä ratkesin keskiviikkoaamuna. Mä kävin tiskikaapista hakemassa ystäväviholliseni Hackmannin ja tein sen kanssa tuttavuutta - kahden radan verran. Ei itkettänyt. Nauratti ehkä enemmän niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Sanoin Helmelle, että tajuaako se kuinka vitun hullu mä olen. Ei se tajunnut.

Mä alan kans pitää päivissä kirjaa, miten kauan pysyn irti Hackmannista ennen seuraavaa kertaa. Ennen keskiviikkoa se oli melkein puoli vuotta. Ennätykseni on 11 kuukautta. Kokeillaas taas...

Oli muuten pelottavaa puhua mutsin kanssa maanantaina puhelimessa...se sanoi, ettei enää tunne mua. Jo toinen ihminen kuukauden sisällä. Ei lupaa hyvää.

"Things aren't the way they were before
You wouldn't even recognize me anymore"

Näihin tunnelmiin, näihin säveliin, näihin maisemiin.

- M.

P.S "Mä lupasin yrittää,
olla tekemättä mitään tyhmää.
Sä luulit mua vahvaks,
no oltii molemmat väärässä.
Ne ei tunne mua enää,
mä oon joku aivan muu, mä pelkään."