Nyt oli aikaa istahtaa hetkeksi alas ja päätin tehdä nopean katsauksen viimeiseen kolmeen päivään.

Maanantaina päätin tarttua imuriin ja viimeinkin vaihtaa television paikkaa. Seurauksena digiboxini hajosi. Voihan helvetti, manailin itku kurkussa ja tein kaikkeni saadakseni sen toimimaan. Vaihdoin johtoa. Hain kanavia. Joka kerta sama vastaus: ei signaalia. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Tällä hetkellä tilini itkee verta ja parannusta on luvassa vasta elokuun puolessa välissä. Huomaa olevansa 1990-luvun tuotoksia. En pärjää ilman telkkaria.

Maanantaina ehdin myös lukea sisareni lähettämän sähköpostin. Tarkemmin sanottuna kuvia Darasta. Hieman epäröiden katsoin ne läpi. Lopputulos oli arvattava. Purskahdin itkuun. Viimeisessä kuvassa Dara seisoo takajaloillaan, pesukarhun naamallaan onnellinen virne, naiseen nojaten. Tiedän olevani itsekäs ja lapsellinen, mutta se virne olisi kuulunut mulle. Se oli mun koira. Mä olin kasvattanut sen pennusta asti, tehnyt siitä mallikelpoisen, avanut koko sydämeni. Mä olin tehnyt helvetisti duunia saadakseni rahat kasaan, mä olin käyttänyt valtaosan energiastani saadakseni Mandin suostumaan siihen. Ja kun kaikki oli kasassa, se vietiin multa pois. Vähemmästäkin harmittaa...siis vituttaa! Tästä asiasta jaksan ruikuttaa vaikka hamaan tappiin asti, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää niellä tätä vääryyttä. Miten se kuulostaa noin dramaattiselle?

Itse asiassa, tässä eräs päivä avauduin mutsille oikein kunnolla. Sanoin, etten aina jaksa olla se ymmärtävä osapuoli, joka kyyneliä niellen hymyilee vastoinkäymisille ja peittelee muiden ongelmat usvaan ja valehtelee puolesta. Koska joskus mäkin tarvitsen tukea. Mäkin tarvitsen ymmärrystä. Kerroin sen myös sisarelleni. Se on hassua. Välillä melkein uskon Mandin ymmärtävän, mitä tarkoitan, mutta olen auttamattomasti väärässä. Jotenkin se aina onnistuu kääntämään kaikki sanani niin, että tunnen oloni arvottomaksi. Että oikeasti olen joku huomionkipeä pikkukakara. Ikuisesti feikki ja sitä rataa.

No, palataan asialistaan. Eilen sain viimeinkin napattua itseni Heimlichin otteeseen ja siivosin vaatekaappini. Oikealta termiltään romukaappi. Järjestin kolme hyllyä uuteen uskoon ja pakko myöntää, tunsin aivan uskomatonta ylpeyttä itsestäni. Tänään olisi tarkoitus pestä pyykkiä ja käydä kaupassa. Olen ohjelmoinut koko viikkoni niin, että joka päivä teen jotain. Huomenna pitäisi mennä kellariin, mutta se on niin uuvuttava projekti, että taidan jättää sen viikonloppuun.

Eilen tuli myös positiivinen tekstari Nessulta. Pieni asia, mutta aiheutti järjettömästi iloa.

Tänään olen myös soitellut työharjoittelupaikkoihin ja yksi hotelli vaikuttaa todella lupaavalta. On vielä sopivan matkan päässä, että tulee hyötyliikuntaa harrastettua päivittäin. Vihdoinkin alkaa vaikuttaa siltä, että elämäni liukuu raiteilleen. Toivottavasti vaan ei...tapahdu mitään poikkeavaa.

Pelkään olla onnellinen niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Yritän aina olla semityytyväinen kaikkeen, sillä innostuessani unohdan kaiken pahan ja sitten tipahdan kolahtaen maan pinnalle. Soitin äidille ja pulputin innoissani työharjoittelusta ja se kuittasi kaiken tylyllä muminalla. Tuli itsellekin huono fiilis. Kaipa se on omaa vikaani. Itse olin talvella niin törkeä häntä kohtaan, että hävettää. Vuoroin vieraissa.

Jaahas, nyt suunta kohti pyykkitupaa ja Valtsua. Palaillaan.