Haluan palavasti muuttaa. Omaan kotiin. Yksiöön tai pieneen kaksioon. Who cares, kunhan vain olisi oma koti. Elintilani on tällä hetkellä huimat 19 neliötä. Ja yhteinen keittiön kolmen muun kanssa. Ei nappaa sitten yhtään. Vituttaa, etten saa tehdä mitä haluan milloin haluan, ettei koko ajan tarvitsisi olla varpaillaan ja hissutella. En halua jakaa jääkaappia, miettiä mihin helvetin koloon tungen ruokatavarani ja voinko jättää tiskejä altaaseen. En viitsi siivota mikroa, hellaa tai tasoja, koska ne ovat hetken päästä samannäköisiä kuin ennen kiillotustani. Minä ne kuitenkin joudun siivoamaan. Kämppikseni sattuvat olemaan piittaamattomia yleisestä siisteydestä.

No, huoneeni on pieni, mutta viihdyn siellä. Ainoastaan alkuaikoina tuntui siltä, että seinät kaatuu päälle, mutta se johtui muista ongelmista. Sitä ennen asuin toisessa solussa, jossa huoneeni pinta-ala oli 10neliötä. Siis ei yhtään mitään. Siellä tunsi olonsa ahdistuneeksi kuin turkistarhassa elelevä kettu. Kiersin sitä helvetin koppia ympäri ja purin kynteni vereslihalle.

Olen katsellut yhtä yksiötä "sillä silmällä". Se olisi aivan koulun vieressä, ehkä sata metriä jos sitäkään. Olen huono arvioimaan välimatkoja pelkän kartan perusteella. Eihän siinä ole tilaa kuin kahdeksan neliötä enemmän, mutta siinä on keittiö. Luoja, mulla olisi O-M-A keittiö! Mulla olisi OMA koti! Ihan oma! Saan orgasmin pelkästä ajatuksesta. Saisin hankittua kissan. Saisin viimeinkin aloitettua yksineloni kunnolla. Ei mitään kämäsiä solukämppiä. Okei, jos rehellisiä ollaan niin ehkä voisin asua YHDEN ihmisen kanssa jossain kolmiossa. Sillä ehdolla, että tultaisiin toimeen. Nykyisten kanssa olen moikkausväleissä, toinen ei edes vaivaudu vilkaisemaan. 

Olen tulossa hulluksi. Seikkailen Ikean ja Anttilan kotisivustoilla, suunnittelen mitkä verhot laitan keittiöön ja minkä taulun ripustan seinälle. Eikä mulla helvetti ole edes asuntoa. Mut tunne vie mukanaan. Haluan fiilistellä sitä nyt, kun vihdoinkin joku tuntuu joltakin. Kävin koiran kanssa tunnin mittaisella rääkkilenkillä (johon kuului siis sivuun jäänyt metsälenkki = kahlasin nilkkoja myöden lumessa) ja siinä keuhkojeni vedellessä viimeisiään toivoin jonkun ylemmän tahon kuulevan rukoukseni. Luoja. Jumala. Kuka hyvänsä. Anna mun saada se kämppä.

Ehkä mä en ole laumaeläin. En viihdy muiden, omituisten ihmisten kanssa samassa tilassa. Tai siis vapaaehtoisesti joo, mulla on silloin vapaus tulla ja mennä miten haluan. Mut pakonomaisesti, musta tulee hirviö. Noin kauniisti sanottuna.

Osaksi ehkä asuntovimmani laukaisi sisareni, joka näillä näkymin on eroamassa miehestään. Mä olin laulaa Händelin Hallelujaa, kun kuulin. On sitä odotettukin! Anteeksi nyt jos satun olemaan omahyväinen itsekeskeinen paska, enkä osaa olla myötäeläväinen ja lohduttava pikkusisko, mut ei jumalauta kelatkaa nyt! Nainen on lukossa kuin ahdistunut ruusukaali ja mies tossuttaa miten päin vaan. Siinä suhteessa on kaikki pielessä. Ollut varmaan alusta alkaen. Okei no joo, onhan siinä hyvätkin hetket, tietenkin. Sivullisetkin on saaneet kärsiä tästä show'sta. Mukaanlukien eläimet, joita se narsistinen natsi inhoaa.

No mut kuitenkin. Mä niin haluaisin omaan asuntoon. Mä haluaisin kokeilla miten mun siivet kantaa. Ne on aika hyvin tähänkin asti ottaen huomioon sen Lohja-episodin, kun olin heittää hanskat tiskiin ja tiskin ikkunasta pihalle. Enää mua ei saisi palaamaan sinne. Ennemmin lopetan koulun ja palaan mutsin helmoihin. Mua ei kiinnosta muiden mielipiteet. En suostu menemään takaisin Lohjalle. En nyt, en koskaan.

Musta tuntuu, että syyskuu oli koko meidän perheelle jotenkin arkaa aikaa. Mulla ja mun parhaalla ystävällä meni sukset ristiin. Nykyisin me ollaan väleissä, mutta ilman etuliitettä paras. Jotain hajosi silloin, enkä osaa sanoa, saako sitä enää ehjäksi.

Mutsilla ja sen miesystävällä alkoi mennä alamäkeä. Ukko yritti parhaansa mukaan savustaa mut kokonaan pihalle ja siinä sivussa asettaa itsensä taloksi. Onneks äiti on jotain oppinut kymmenen vuoden aikana ja pisti jarrut pohjaan niin, että vingahti. Nyt ne on varmaan eroamassa. Siltä se näyttäis. Äiti näyttää olevan lopun kyllästynyt koko mieheen.

Niin ja sitten tietenkin sisareni. Avioliiton vähemmän hohdokas satama olikin susi (vaikka lauseessa ei ole logiikkaa). Melkein heti M huomas, kuinka häntä vituttaa jokainen asia siinä ukossa. Mä olen salaa tyytyväinen, ettei mulla ole tollasia ongelmia. Toisaalta, ystävyyskin voi sattua, jos sitä käsittelee väärin.

No, uus vuos ja uus alku vai miten se sanonta meneekään. Kyllä mä ajattelin muuttaa toimintapojani tänä vuonna. Sitä varten niitä lupauksiakin tehdään.

Jaahas, nyt tekemään jonkinnäköstä pöperöä lounaaks ja sitten lenkille.

Cheers, Mags.