On jälleen sunnuntai. Huomenna alkaa täysin turha, kaksipäiväinen viikko, johon taatusti perinteiden mukaisesti kuuluu täysin turhaa opiskelua, hypäreitä, vanumista neljään asti, koska aikaisemminkaan ei voi päästää, vaan mielummin pidetään ne kiukkuiset, väsyneet matkailuopiskelijat talossa määräaikaan saakka. Kaiken huipuksi meillä on yrittäjyyttä kuusi tuntia. Kuusi. Se on aivan liikaa. Enkä ole tehnyt vaadittua tehtävää. En vain saanut itsestäni niin paljon ulos.

Valmistauduin tehtävän tekoon, kuten aina. Keitin teetä, tein pari hapankorppua, sammutin valot ja sytytin ainoastaan pöytälampun palamaan. Hiljensin tv:n taustalle. Varmistin, että Helmi nukkuu tai on pois jaloista pyörimässä. Laitoin kännykän äänettömälle. Sitten vedin villasukat jalkoihini, avasin Wordin ja vedin monistelapun nenäni alle.

Seitsemän minuutin kuluttua huomasin edelleen tuijottavani tyhjää sivua ja siinä vilkkuvaa kursoria. Tekstiä ei ollut syntynyt, vaikka olin parhaani yrittänyt. Villasukat hiostivat, riisuin ne pois. Asettauduin perusasentooni, toinen jalka hyllylle ja toinen taiteltuna alle. Selkää alkoi särkeä. Hain tyynyn. Ja vesilasin. Pysähdyin keittiön ikkunan eteen ihastelemaan maisemaa ja eksyin ajattelemaan joulua. Pakotin itseni liikkeelle, palasin takaisin tietokoneen eteen ja tuijotin jälleen avuttomana tyhjää sivua. Kirjoitin pari sanaa, pyyhin pois, aloitin eri näkökulmasta, taas päin helvettiä. Lopulta luovutin. Olkoot. Jos numeroni ja kaikki on kiinni tuosta yhdestä ainoasta tehtävästä niin voi hohhoijaa, maailma kaatuu ja mua itkettää.

Sitä paitsi ei ollut mun vikani, etten ollut saanut tehtävää ajoissa. Ja toisekseen, mielestäni olen kerran tehnyt hyvinkin samanlaisen tehtävän. Ongelma on vain, etten tallentanut sitä mihinkään. Ainakaan en muista tallentaneeni (ja pikainen etsintä todistaa väitteen.)

Asiasta luumuhilloon, vietin tosiaan pitkästä aikaa tipattoman viikonlopun. Erilaista, mutta kohtalaisen mukavaa. Tietenkin huomaa alkoholin vaikutuksen, nyt kun sitä ei ollut. Lähdin eilen Karkkilaan Lussen ja Nessun kyydillä, kun ne tulivat illalla moikkaamaan. Ei hirveän monta sanaa matkalla vaihdettu. Hupukin tuli keskiyön paikkeilla kyytiin, sekin oli oudon hiljainen. Tajusin syynkin, kun haistoin sen imelän tuoksun. Ja kai sitä hieman epäilytti katsoa mua silmiin sen viime perjantaisen jälkeen. Yhden aikoihin mut palautettiin kotitalon eteen, kiitin seurasta ja toivotin hyvää yötä. Valvoin vähän yli kahteen nelosen myöhäisleffaa katsellen ja olen nukahtanut mainoskatkolla.

Iltapäivällä tuli mielenkiintoinen puhelu. Mandi oli kuulemma joutunut sairaalaan. Sen selkä oli niksahtanut jotenkin ja se ei ollut päässyt kävelemään. Olivat tilanneet ambulanssin. Mä en tiedä tilanteesta sen enempää. Äiti kertoi asian lyhyesti ja rauhallisesti, vaikka ääni kavalsi kuinka huolissaan se oli. Hieman hävetti, kun olin laittanut niin iloisen tekstarin aamupäivällä. Toivottavasti kaikki on kuitenkin kunnossa. Mandin puhelimeen ei saa yhteyttä, kun siellä on niin huonot kentät. Tämä epätietoisuus on kamalinta...

Siitä pääsemmekin seuraavaan asiaan. Jouluun. Mulla ei kertakaikkiaan ole fiilistä. Paitsi yhdessä paikkaa. Keittiössä. Rakastan kylpypyyhkeen kokoista keittiötäni. Mä olen tehnyt parhaani koristellessani pikkuluukkuni tunnelmalliseksi. Olen vaihtanut verhot, matot, päiväpeiton, pöytäliinan ja pyyhkeet. Olen ripustellut vanhoja, muistontäytteisiä joulukoristeita. Olen laittanut jouluvalot. Jokin vain puuttuu. Mä en vain saa tunteesta kiinni niin kuin viime vuonna, kun olin yksin neljän hengen solukämpässä ja söin pakastepizzaa sängyssäni. Yritin tänäänkin tehdä niin, mutta ei - jokin jää puuttumaan.

Lahjatkin ovat jääneet kaupan hyllylle, kun ei sitä valuuttaa ole riittävästi. Uhkaa tulla ankea joulu, jos sisko ei pääse paikalle. Mä en jotenkin näe kovin onnellista loppua. Mä haluaisin viettää joulun perheen kesken, vielä kerran. Vain me neljä. Minä, äiti, Mandi ja Kimi. Tietenkään se ei ole enää mahdollista, kun kahdella viimeksi mainitulla on jo omat kuviot. Mua raivostuttaa ajatella, että Mandin turhantärkeä insinöörimies tulee meille. Tai äidille siis, tarkoitin. Yksikin poikkipuolinen, halventava, alentava tai eriävä sana joulustamme ja mä isken haarukan sen silmiin. Viime joulu oli aivan tarpeeksi paineen alla elämistä, mutta nyt se tulee mun reviirille, joten suosittelen sitä pitämään turpansa kiinni. Ainakin joulurauhan jälkeen. Ja jos ei kiinnosta, niin lähtekööt kävelemään. Kukaan ei siitä tykkää, joten menetys ei olisi suuri.

Ja lisäys vielä, että vaikka mulla ei nyt ole joulufiilistä, niin se ei tarkoita sitä, etteikö aattona olisi, kun kaikki on koolla ja riisipuuro tuoksuu ja telkkarista tulee höpöhöpö-piirrettyjä, joita mä katson sohvalta pyjamassa ja pörrötohveleissa (ja kukaan ei naura!) hiukset takussa unen jäljiltä. Mulla - tai meillä - on tietty rutiini, miten kaikki menee. Mä en ole ikinä liian vanha katsomaan piirrettyjä. Lumiukko on pakollinen, sitä ei voi missata ikinä. Tunnustan jotain: itken siinä aina.

Joulurauha katsotaan telkkarista tai ehkä me eksytään tänäkin vuonna paikan päälle. Sen jälkeen haudoille, pari kynttilää mammalle ja pappalle, hiljainen hetki. Takaisin kotiin, yleistä hälinää ja pyörimistä, odotusta iltaa varten. Ehkä joku joululeffa tv:stä. Joulusauna. Ja sitten syödään pitkään ja hartaasti. Se on niitä hetkiä, jolloin en mieti kaloreita tai kuinka paljon lihon (ensi vuoden alussa muistutan varmaan elefanttia). Sitten lahjat. Loppuilta fiilistelyä, jutustelua, pelaamista, kirjojen lukemista ja levyjen kuuntelemista. Se on meidän joulu.

Ja kun ilta muuttuu yöksi ja ihmiset on valuneet himaansa, me istutaan äidin kanssa olohuoneessa kynttilöiden valossa, kuumat glögimukit kourassa ja iso kulhollinen konvehteja pöydällä. Katsotaan joku imelä rakkausleffa (joka on nähty sataanviiteenkymmeneen kertaan) tyyppiä Hiljaiset sillat, Ps. I love you tai vastaavasti jokin mitäänsanomaton uutuuselokuva - tai animaatio. Kelataan ilta läpi. Käydään jääkaapilla nappimassa kinkkua ja laatikoita. Valvotaan niin kauan, että katulamput sammuu ja yksinäisten juhlijoiden ja baarista kotiinpalaavien ihmisten äänet vaimenee. Siirrytään petiin, jutellaan kaikesta mahdollisesta niin kauan, että sanat puuroutuu ja sitten yhteisymmärryksessä päätetään nukkua. Ja mä nukahdan hymy huulilla täkin alle. Niin kuin lapsena.

Sitä kaikkea on hieno muistella. Siinä kaikessa on jokin pieni taika, vaikka se saattaa kuulostaa ventovieraiden korvaan tylsältä joululta. Mutta se on kuitenkin meidän tapa. Meillä ei ole isoa sukua ja toisinaan mä olen kaivannut sellaista. Mutta silloin, kun miettii meidän pientä perhettä, toteaa, että näin on hyvä. Miksi sitä muuttamaan? Se muuttuu kuitenkin jossain vaiheessa, kun broidi ja systeri saavat lapsia. Tulee uusia perinteitä ja uusia kuvioita.

Mä aion pitää kiinni vanhoista niin kauan kuin mahdollista. Koska muistot on sellaisia, joita ei voi koskaan ottaa multa pois. Sitä paitsi mua pelottaa ensi vuosi. Mä rupean aina kelaamaan, että mitä jos tämä on viimeinen joulu kun mutsi on, Mandi on, Kimi on? Etenkin nyt, kun Mandi on sairaalassa. Pakostakin tulee ajatelleeksi kaikkea tyhmää ja utoopista. Siksi sitä ottaa joulusta kaiken irti ja vaalii menneitä vuosia silkkihansikkain. Aikaisemmin ajatteli, ettei niissä ole mitään muisteltavaa, kun paskaa on satanut ja kaikki on mennyt päin helvettiä, mutta loppujen lopuksi sieltä muistaa hauskojakin pätkiä.

Esimerkiksi viime vuonna mä olin todella nättinä (hahaha) ja muistan Mandin ilmeen, kun ojensin sille lentoliput sisältävän kirjekuoren. Sitä edellisenä vuotena oltiin mutsin kanssa kahdestaan ja joulupäivänä Kimin kanssa kolmistaan, kun Mandi feidasi, mutta syytä en voi kertoa. Meillä oli ihan hauskaa, juotiin konjakkia (tai vanhukset joi, mä tyydyin terästettyyn glögiin) ja katseltiin elokuvia ja juteltiin kaikkea. Sitä edellisenä vuotena...ööö...taidettiin olla Kimillä ja sen silloisella tyttöystävällä. Ei kovin hyviä muistoja, paitsi että Kimi tarjosi mulle ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti alkoholipitoista juotavaa nakuttamatta ollenkaan. Ja se oli mamman viimeinen joulu.

Alkaa itkettää. Mä katselin tänään Daran pentukuvia, puoliksi vahingossa ja videopätkän, jossa se on kolmikuinen pehmolelu ja juoksee läpi lumisen metsän. Mä huomaan ajattelevani, että "toi oli mun koira. se olis voinu olla mitä tahansa, mut joku ryssi ja nyt mulla ei ole sitä enää." ja mä tunnen kyyneleet, kuinka ne valuu mun poskille ja mä häpeän itseäni, koska itken jälleen samaa asiaa. Positiivisia puolia jos hakee, niin vihdoinkin itkin. En ole lokakuun jälkeen itkenyt. Sen sunnuntain jälkeen.

Sitä toivoo, sitä haluaa ja sitä odottaa saavansa niin paljon elämältä. Haluaa kokea kaiken mahdollisen (benji, laskuvarjohyppy), haluaa nähdä kaiken mahdollisen (maailman ympäri 80 vuodessa mm. Lontoo, Australia, Jamaika ja USA), haluaa että joskus vanhana, keinutuolissa istuessaan, on jotain kerrottavaa jälkisukupolville. Ettei ole viettänyt tylsää elämää, että aina löytyy uusi tarina kerrottavaksi. Ja että on yhä väleissä ystäviinsä (tunnettu 70 vuotta ja risat) ja ne soittavat "Hei Maisa, muistatko kun kuustoistakesäisinä päätettiin valloittaa koko maailma?" ja "Susta tulee arkkitehti ja mä hommaan sulle matkan Hawajille puoleen hintaan. Sä rakennutat mulle talon sinne ja sitten me siemaillaan terassilla martineja ja vihelellään latinokundeille." ja "Muistat sä meidän biisin?" ja niin edelleen. Että voi siirtää elämänilon ja tapahtumarikkaat kokemukset muille. Että voi kannustaa uskomaan unelmiinsa ja tekevänsä kaikkensa niiden eteen. Että se vaatii työtä, verta, hikeä, kyyneliä ja vitusti liikaa voimia, mutta se on kaikki sen arvoista. Olenko oikeassa? Harvemmin olen väärässä.

Mulla on lista, johon olen aina lisäillyt, mitä pitää tehdä, ennen kuin arkku kutsuu. Tällä hetkellä siinä on karkeasti arvioiden kolmekymmentä tehtävää, joista olen suorittanut aivan liian vähän. Ja mulla on toinen lista, johon olen merkinnyt paikkoja, joissa pitää käydä. En ole käynyt kuin yhdessä. Pariisissa. Se oli hulvaton kokemus, joka täytyy tehdä uudelleen, paremmilla raameilla. Lisäksi siellä on neljäkymmentäseitsemän muuta paikkaa (taidan kyllä muistaa luvut väärin, mutta liioittelu on mun juttu), jotka on must see-osastoa.

Nyt kello alkaa olla sitä luokkaa, että eräällä nimeltämainitsemattomalta tulee ongelma kello kuusi viisikymmentä huomenaamulla. Innostuin taas puhumaan kaikkea. Ei se väärin ole.

Näihin tunnelmiin, näihin säveliin. Pitäkää itsenne elukkana!

- Maicho