Olen laiskistunut kirjoittamisen kanssa niin paljon, että melkein ärsyttää. Toisin mulla ei ole mitään uutta kerrottavaa. Pää kulkee edelleen omaa rataansa välittämättä tippaakaan siitä, mitä sydän yrittää sille puhua. Päätin pienen pohdinnan jälkeen julkaista lappusen, jonka kirjoitin äidillä ollessani. Kaavoihin ei ole muutosta, mutta kuten olen jo aikaisemmin todennut: mun on vain pakko kirjoittaa se ulos. Mä en osaa puhua.

"Mä istun olohuoneessa. Televisio on auki musiikkitelevision kohdalta, mutta ääni on poissa. Ihmiset tanssivat kuin marionetit ja hymyilevät paljastavissa asuissaan. Mua oksettaa. Ulkona tuulee niin, että parvekelasit helisee. Naapurissa tehdään remonttia, pihalla joku kakara kiljuu niin kuin siltä leikattaisiin päätä. Olisi hiljaa saatana.

Mä istun nojatuolissa risti-istunnassa ja yritän jälleen kerran kirjoittaa. Nykyisin mun tarinat kuolee jo alkumetreillä. En osaa jatkaa. Ne jäävät vaiheeseen, kuten minä itsekin. Olen jonkinlaisessa välitilassa, limboksi kutsuvat Dantessa. En ole lapsi, mutta en aikuinenkaan. En ole iloinen, mutta en surullinenkaan. En ole mitään, mutta kuitenkin olen kaikki. Samanaikaisesti näkyvissä ja näkymätön. Käsittämätön tunne. En pysty kuvailemaan sitä sen enempää.

Joku nauraa kovaäänisesti alakerran parvekkeella, pullot helisevät ja 80-luvun iskelmä soi. Eksyn miettimään, että tällaistako mun elämä tulee olemaan. Yksin lomat, pyhäpäivät ja arki-illat. Vappuna istumassa koneella. Juhannuksena jäätelön ja leffojen kera. Jouluna ähkynä suklaasta katsomassa mustavalkoelokuvia. Minun elämäni 18-vuotiaana. En uskalla, enkä edes halua kuvitella millaista se on, kun olen 30. Tai 40. Tai 60.

Pää on täynnä ajatuksia ja unelmia. Pelko siitä, että kaikki haaveeni jäävät suunnitteluasteelle, tekee musta hullun. Raivokkaan. Päättäväisen. Hyökkäävän. Yritän vimmalla polkea elämääni eteenpäin, mutta olen juuttunut mutaan. Taas kerran. Alistunut epäusko nostaa hämmentyneen hymyn huulille. En ole koskaan selvillä vesillä. Aina soutamassa merkittyjen rajojen ulkopuolella. Miltä se tuntuu? Ihan helvetin pahalta.

Pelko yksinjäämisestä ei pelota enää niin paljon. Olen tottunut siihen. Siihen, ettei kukaan soita, kaipaa tai kutsu mukaan, käy kylässä, lähetä edes jumalauta postikorttia. Uskallanko vaatia ketään pelastamaan mua pimeydeltä ja painajaisilta, kadotukselta, joka on kuin upottava suo? Uskallanko? Oikeasti? Rehellisesti?

Mietin, olenko sietämätön ihminen. Onko otsaani maalattu merkki "kiertäkää kaukaa"? Onko juttuni ja mielipiteeni kryptoniittia ympäristölle? Jos ei, niin miksi silti olen yksin? Sattuu kuulla, kuinka ihmisillä on ollut hauskaa, inside-vitsejä, jotka sulkevat mut ulkopuolelle. Hymyilen, vaikka en tajua mistään mitään. Nauran mukana, helvetin hauska juttu ja sisälläni murtuu. Miten se voi jumalauta aina mennä näin!?

Kuulen, kuinka joku sanoo: "Mene ulos! Siellä et ole yksin." Totta. Loputtomasti tuntemattomia naamoja. Loputtomasti iloisia kasvoja. Harva on yksin. Tai ei ainakaan seiso keskellä katua kuin selkäänsä saanut huora. Siinäpä ideaa. Mennä ulos patsastelemaan.

Olen sitten missä tahansa, mulla ei ole ketään, kenelle soittaisin "hei, lähde mun kanssa kattomaan mihin tie vie." Joku on aina jossain muualla. Olen omituinen. Veljelläni ei ole koskaan ollut tällaisia ongelmia. Sillä on kavereita. On aina ollut.

Vihaan kesää. Syksyisin on tekemistä, kun on koulu ja päivät kuluu siinä. Kesällä on vain turhia tunteja vailla tekemistä. Luoja, miten haluaisin vain kadota! Lakata olemasta! Haihtua ilmaan! Ei, olen väärässä. Onhan mulla tekemistä. Kirjasto ja Helmen ulkoilutus. Oi vau, sosiaalinen elämäni on huipussaan!

Ollapa erakkorapu. En tarvitsisi ketään mihinkään. Mutta eihän se mene niin. Ihminen tarvitsee lajitovereitaan, niin on määrätty. Haluaisin olla jokin eläin, joka elää yksin. Jokin, mikä ei tarvitse muita.

Koska viimeksi olen ollut kavereiden kanssa? Hmm...keskiviikkona pari tuntia ja sitä ennen viime viikon maanantaina. Tänään on perjantai, juhannusaatto. Sekin vielä.

Viimeisin yhteydenotto? Maanantaina. Santtu kyseli kuulumisia. Ja tietysti Nealta hyvän jussin toivotus. Tietenkin.

Viimeisin tapaamisehdotus? Minä, sunnuntaina, Sofille. No, keskiviikkona näin viimeksi mainittua. Oli kivaa niin kuin aina.

Huomenna palaan oomaan pieneen yksiööni itkemään ja tuijottelemaan seiniin. Onhan siellä Helmi. Anteeksi, unohdin.

On ikävä lapsuuden kesiä. Olin aina jossain. Mökillä tai kavereiden kanssa aamuyhdeksästä iltakymmeneen. Kävin kotona vain syömässä. Sosiaalinen elämäni koki tukehtumiskuoleman yläasteen jälkeen. Vihaan jopa sanaa "yksin", vaikka käytänkin sitä usein. Ihan liian usein.

Hassua, että vaikka on täysi-ikäinen, vaihtoehdot ovat suppeammat kuin nuorempana. Tai sitten mun asenne on väärä niin kuin yleensä. Kuljen nimikkeellä Liioitteleva ja Ylireagoiva Asennevamma. Ilman teiniangstia. Ottaisitteko joskus mut tosissaan? Tuntuisi ihan mielettömän hyvältä, jos joka kerta ei suhtauduttaisi mun ajatuksiin ja mielipiteisiin alentuvasti. Mä vain kerron, miltä musta tuntuu.

Olisi edes koira. Jokin motivaatio lähteä ulos ja karistaa liikakilot, joita tulee koko ajan lisää. En kykene pysäyttämään itseäni. Hassua. Elämäni on pysähtynyt, mutta minä en. Outoa."

Niin ja Darakin löysi uuden kodin. Sisareni ilmoitti viime sunnuntaina sähköpostilla asiasta. Ymmärrettävästi en ottanut sitä kevyesti. Asia on käsitelty eikä siitä sen enempää. Olen iloinen, että Daralla on nyt koti, jossa sille on aikaa ja jossa se on keskipisteenä. Se on tärkeintä.

Nyt olen vuodattanut taas sen verran sieluni mustaa pohjamutaa, että on viisainta vetäytyä purkamaan matkatavaroita. Palaan tänne takaisin, jos jokin uusi laatikko rapsahtaa auki.

Ai niin ja myöhästyneet juhannukset kaikille!

http://www.youtube.com/watch?v=3wG6pSfgdec <- Tämän hetken tunnelmat.