Joululoma on ihana asia. Heti kesäloman jälkeen, tietysti. Miks mä olen yksi niistä kolmesta, joka ei ajattele noin? Mä alan pikkuhiljaa epäillä vihaavani lomia - koska silloin ei ole pakotietä mihinkään. On pakko kohdata se tosiasia, että istuu aamusta iltaan koneella, katsoo leffoja tai tekee jotain muuta triviaalia. Haluaisi tehdä jotain muuta, mut resurssit ei riitä. Hyvänä päivänä saatan nähdä jotakuta peräti kahden tunnin verran. Herään ajoissa, puen, meikkaan ja tapaan ihmisen. 120minuutin aikana tunnen olevani elossa. Sitten loukku loksahtaa kiinni ja painajainen alkaa alusta.
Lomallahan saa ja kuuluu valvoa. Jostain syystä mua ei silti innostuta kukkua yömyöhään tietokoneella. Mä löydän itseni ihan friikeiltä sivuilta ja sitten kiroilen itsekseni, kun ketään ei ole missään. Toisessa tapauksessa katson telkkaria. Makaan kuin lahna, surffailen kanavalta A kanavalle B, mut en löydä mieleistäni ohjelmaa. Olen pirun väsynyt, mut uni, se pysyy poissa.
Tänään istuin alas. Oli aikaa olla yksin (äiti ei ollut kotona) parisen tuntia. Päätin ottaa ilon irti. Katsottuani Collateralin suljin TV:n ja makasin liikkumatta pimeydessä. Kuuntelin hengitystäni, laskin sydämen lyöntejä ja vain olin. Tekemättä mitään. Paitsi ajattelematta, pakkohan se on myöntää.
Äiti laittoi viestiä. Se sanoi tulevansa puolentoista tunnin sisällä kotiin. Nousin ylös, kävin hakemassa villasukat ja painuin keittiöön laittamaan teetä. Veden kiehuessa kiersin asunnon läpi valoja sammutellen, kunnes vain keittiön kynttelikkö oli päällä. Rutiininomaisesti otin kaapista mukin, laitoin kaksi lusikallista sokeria ja Caribbean Sun-nimisen teepussin. Kaadoin kiehuvaa vettä puolilleen, loput kupista täytin kylmällä vedellä. Lusikka sekaan ja nousin keittiön pöydälle istumaan. Ikkunan takana kasvavien mäntyjen oksat riippuivat niin raskaina lumesta, että mun teki mieli ravistella niitä. Mä seurasin, kuinka auran keltainen vilkkuva valo sahasi mäkeä ylös ja alas, palaten aina samaan paikkaan. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja aloitin masokistisen projektini.
Aika harvoin annan ajatusteni riistäytyä niin käsistä kuin tänään - koska jokainen tietää mihin se päättyy mun kohdallani. Aivan uskomattomaan romahdukseen. Sallin itselleni tämän "orastavan" ilonaiheen, koska tyhjennettyä nuppini olisin taas elävien kirjoissa ja valmis vastaanottaamaan kaikki mahdolliset piikit ja puukot, jotka lentelisivät jossain kohtaa kiertokulkua.
Tiedättehän jossittelupelin? Noh, mä olen soveltanut sitä itselleni sopivaksi. Puheenaiheena on kysymyspeli. Yllättäen siinä kysytään kysymyksiä. Suoria, kivuliaita, mitä ikinä mieleen juolahtaa. Mä päädyin siihen samaan, mitä olin pyöritellyt ja vuoden verran, jollen kauemminkin. Se on mun lempi kysymysratani.
Miksi mä olen tällainen? Mitä mä teen väärin? Miks en vaan voi antaa olla? Huomaakohan se edes? Olenko mä idiootti/hullu/psyko? Mikä mua vaivaa? - muutama noin mainitakseni. Loput on vähän turhan henkilökohtaisia kaiken kansan tietoon.
Tuijotin ikkunakuvajaistani tiukasti silmiin ja olin erottavinani vapinaa. Se saattoi olla näköharhaa, niin kuin useimmiten mun tapauksessa. Väliäkö tuolla? Blogit on sitä varten, että sinne jaetaan haparoivat ajatukset, heikot tunteet ja syvät synnit. Missään ei lue niiden tasosta. Mä olen usein kyseenalaistanut oman mielenterveyteni - etenkin lukiessani vuoden 05-07 päiväkirjoja. Olen taatusti ollut hullu jossain välissä.
Hissi kolahteli vähän väliä, mutta ei osunut kertaakaan meidän kerrokseen. Mä tuijotin teekuppia kuin etsiäkseni sieltä vastauksia. Silloin tunsin ensimmäisen kerran kitkerän nesteen, joka nousi kurkkuun. Nieleskelin hankaavaa tunnetta pois, mutta itsepäinen päänuppini ei totellut. Ei mennyt minuutiakaan, kun kyyneleet tulivat. Ja annoin niiden tulla. Mitä helvetin väliä, vaikka koko suku paukkaisi sisään ovesta ja jäisi töllistelemään ulvovaa tyttöä?
Ei se kohtaus kauan kestänyt. Hetken aikaa vikistyäni kyyneleet loppuivat ja tilalle tuli se sama fiilis niin kuin aina - tyhjyys. Pyyhin räkäisen naamani perinteisesti hihaan. Juuri ajoissa. Kuulin avaimen vääntyvän lukossa ja äidin hilpeään huudahduksen. Ne molemmat pysähtyivät keittiön kynnykselle tuijottamaan kuin suurtakin nähtävyyttä.
"Mitä sä siinä teet?" oli ensimmäinen kysymys.
"Istun."
"Joo kai mä sen näen, mutta miks?"
Ja miks ja miks ja miks? Helvetti tartteeko kaikkeen olla vastaus?, olin kiljua ja hillitsin itseni viime sekunneilla. Viritin jonkinnäköisen hymyn.
"Kattelin maailmaa."
Äiti katsoi hetken, poistui sitten päätään pudistellen ottamaan kenkiään ja mä vilkaisin vielä kerran kuvajaistani keittiön ikkunassa. Se ei hymyillyt, vaikka mä tein parhaani näyttääkseni iloiselta.
