Olen kotona. Hyvin herkässä mielentilassa. Aion myöntää jotain hyvin säälittävää, mutta kerron sen vain siksi, että toivon saavani ajatukseni selkeämmäksi kun saan sen kirjoitettua. Konkreettisesti "mustaa valkoisella" - tekniikka on toiminut aiemminkin. Luotan siihen tänäänkin.

Sunnuntain jälkeen en ole kyennyt ajattelemaan oikeastaan mitään muuta. Tai totta kai mietin kaikkea arkipäiväistä ja epäolennaista, mutta aina jäädessäni yksin tai pahimmassa tapauksessa nukahtaessani ajatukset suorastaan ryntäävät luokseni. Vietin tänään pari tuntia lukien kaikki kirjoitukseni läpi, joissa käsittelin Eelistä. Se punainen lanka näyttää hyvinkin selvältä, mutta kuitenkaan en tavoita sitä. Oliko sitä koskaan olemassakaan? Pahinta on epätietoisuus, se vitun vainoharhaisuus, joka on usein kostautunut mussa varsin väärillä tavoilla ja joka ei jätä rauhaan, ennen kuin olen todellakin raivostuttanut jonkun ikuisilla kysymyksilläni tai saan toivotun vastauksen. En tiedä, onko se toivottu. Samaan aikaan pelkään ja haluan tietää.

Miehet saavat mut aina sekaisin vaikka kuinka vannon olevani vahva kuin panssari ja taipumaton kuin tammi. Jostain ne löytävät aina sen heikon lenkin, minusta. Tietävät mihin koskettaa tai iskeä, tietävät miten käyttäytyä, mitä sanoa ja miten elehtiä. Olen naamioitumisen mestari, enkä useinkaan paljasta sisäisiä tunteitani landialaisille. Vain perheeni ja  Sofi kykenee lukemaan minua ja heille sallin sen. En voi polttaa kaikkia siltoja. On oltava joku, ketä pitelee sitä punaista valoa ja nostaa sen, kun menen metsään - korjaan, siis alan menemään metsään.

Ja uskokaa huviksenne. Lopettaisin ajattelun koska tahansa ja mitään muuta en ole yrittänyt näinä neljänä päivänä tehdäkään kuin olla ajattelematta. Lopettaa ja antaa olla. Huomasimme Topin kanssa mihin liika analysointi vie. Tulen vielä hulluksi. Tämä alkaa huolestuttavasti muistuttaa pakkomiellettä. Mä tarvitsen apua. En uskalla kohdata miestä, ennen kuin olen käsitellyt tämän. Aika säälittävää? Naurettavaa? Lapsellista? Olen tietoinen. Tai ehkä hänen kohtaamisensa selventäisi kaiken.

Miksei jossain voi olla pientä tienviittaa, jossa lukee mitä pitää tehdä, ennen kuin menen ja teen jotain aivan väärin? 

Maanantaina alkaa koulu ja sen myötä - taas kerran - herkkulakko. Aloitan syksyni vahvasti ja huomaan sen kaatuvan seuraavalla viikolla. Viimeksi kuvioita sotki Topi, nyt mies on onneksi turvallisesti intissä, mutta kuka tuleekaan tällä kertaa hajottamaan palapeliä? Mä en tule todennäköisesti koskaan olemaan henkisesti niin tasapainossa, että kykenisin vastaanottamaan terveen seurustelusuhteen. 

Tämän julkinen levittäminen ei oikeastaan auttanut asiaa ollenkaan. Yritys hyvä yhdeksän, etten sanoisi.

Suosittelen kaikkia kuuntelemaan Natalie Mechant - My skin kappaleen. Ymmärrätte haavoittuvan olotilani. Kaiken lisäksi sain postissa kauan hinkumani Vampyyripäiväkirjojen ekan tuotantokauden. Maltoin pitää sen muoveissa, koska en omista suklaata, mutta huomenna...

Koska viimeksi olenkaan itkenyt oman idioottimaisuuteni takia? En jaksa muistaa. Ensi kuussa juhlitaan Hackmannin pysymisestä omassa lokerossaan. Olen optimisti. Puoli vuotta sisällissodasta. Toisin demonit viihtyvät painajaisissani edelleen ja herään yhä öisin, mutta suunta on oikea.

Toivottavasti pysyn sillä tiellä. Pyrin olemaan rehellinen ja avoin. Asuessani äidillä mielessäni ei kovinkaan monta kertaa käynyt koko asia, mutta tiedän siihen tulevan muutoksen, koska palasin kotiin. Sotapaikalle. Tuttujen seinien ja varjojen luo. Tuttujen äänien ja muistojen luo. Huoh. Lupaan yrittää, taas kerran. Olen vahvempi kuin viimeksi.

Näin haluan uskoa.

- Magston.

P.S Kuunnelkaa ihan oikeasti se kappale...